Yli Alppien, läpi harmaan kiven

Sveitsin ja Italian erottavien Alppien ylitys oli aikamoinen kokemus niin autoilijana kuin ihmisenäkin. Sveitsissä olin jo päässyt ottamaan tuntumaa vuoristoteihin, mutta vasta nätissä ja vehreässä laaksossa sijaitsevasta Brigin kaupungista alkava nousu kohti kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Simploninsolaa ja sen takana odottavaa Italiaa näytti mistä hommassa on kysymys.

Kakkosella kolmeakymppiä jyryyttäen kiipesin rekkojen kanssa somasti jonossa ensin Ganterin sillalle ja siitä edelleen ylemmäs ja ylemmäs kohti taivasta. Usemman kerran katsoin edessä kohoavia jättiläismäisiä huippuja ihmetellen, että miten juuttaassa noiden yli voi autolla tai yhtään mitenkään päästä.

Ganterin silta

Vastaan lasketelleet rekat heiluttelivat ajoviimallaan lasikuituista kotteroani kuin kaarnavenettä ja tien kapeudesta johtuen pelkäsin jatkuvasti vähintään vasemman sivupeilin menetystä. Sen sijaan tietä reunustavaan kaiteeseen otin ihan todellisen kontaktin eräässä jyrkkääkin jyrkemmässä nousussa. Sekunnin murto-osan herpaantuminen tupakkaa kojelaudalta hamutessa ja jo raapaisi Ijon Tichyn oikea etunurkka peltikaidetta. Sydän lennähti kurkkuun ja edelleen suusta ulos läsähtäen suoraan tuulilasiin, kimposi siitä onnekkaasti takaisin samaa reittiä paikalleen ja niin vain olen tässä yhä ilmielävänä tätä kaikkea teille kertomassa.

Seuraavalla levähdyspaikalla pususta jääneiksi fyysisiksi vahingoiksi paljastui onneksi vain hieman lohjennut etuvilkun kansimuovi ja parinkymmenen sentin naarmu auton sivulle taittuvaan puskuriin. Mutta arvethan vain lisäävät seikkailijan uskottavuutta. Aika hyvin raapaisu herätti kyllä tarkkailemaan kaistalla pysymistä entistäkin tarkemmin.

Metsä vuorenrinteellä harveni kituliaiksi pusikoiksi ja muuttui lopulta paljaaksi kivimaisemaksi. Piti pysähtyä suurinpiirtein jokaiselle levähdyspaikalle diggailemaan ja valokuvaamaan kun näkymä joka mutkan ja huipun takana oli niin täysin uskomaton. Mittakaava on metsätaipaleisiin tottuneelle ihan käsittämätön.

Neulansilmämutkia, tunneleita, katettuja ajoluiskia käytännössä pystysuoralla vuorenseinämällä, siltoja, koko ajan jotain jännää ja kymmeniä kilometrejä jatkuva ylämäki.

Lopulta tienvarren kyltti kertoi saapumisesta Simplon Passiin. Tajutonta. Lunta siellä täällä ja maisema kuin vieraalta planeetalta. Tunnelmaa tosin latisti hieman kanssani samalle paikalle pysähtyneet sata turistibussia ja niistä ulos tulvivat eläkeläiset. Minähän kun en ole mikään turisti, satuin vain ajamaan tästä ohi. Löysin autolle tyhjän parkkiruudun, kävelin ulos kolme askelta fiilistelemään vuoristoilman henkäyksiä ja ottamaan panoraamakuvan, minkä jälkeen jatkoin matkaa edes kahveja juomatta.

Reitin korkein kohta, 2015 m

Simplon Passista alkoi parinkymmenen kilometrin mittainen alamäki muuten samoilla spekseillä kuin noustessakin. Jos ei ollut nousu kovin rento ajokokemus niin ei sitä ollut kyllä laskukaan. Vähän väliä huomasin puristavani rattia rystyset läpikuultavina jännittäessäni omani ja vastaantulleiden autojen mahtumista rinnakkain kapealle tielle. Onnistuin välttämään uudet kontaktit niin autoihin kun kaiteisiinkin ja otin sen sijaan tällä erää viimeisen kontaktini Sveitsin kamaraan sekä join huipulla juomatta jääneet kahvit maan viimeisellä Shellillä, joksi kyltti pihassa sitä itsevarmasti väitti.

Heti Shellin jälkeen vuorossa oli Sveitsin raja-asema, jolla virallisesti patsastelevat totiset tullivirkailijat tarkkailivat varmaankin salaa tyytyväisinä liikennettä maasta poispäin ja samaan aikaan harmittelivat Italian suunnasta sinne tulijoita.

Italian puolella sen sijaan tullin kaverit vetivät röökiä koppalakit takaraivolla, elehtivät kiivaasti käsillään ja nauroivat rempseästi jonkun heistä juuri kertomalle hauskalle jutulle. Hidastin vauhtia ja aloin kurotella passia ikkunalaudalta, mutta yksi kuomista sai naurultaan sen verran viittoiltua suuntaani, että heitä ei nyt kertakaikkiaan voisi vähempää kiinnostaa se sinun passisi, sen kun painat kaasua vaan.

Alppimaan tasainen ja jämpti tienpäällyste vaihtui heti saapasmaan puolella kuoppaiseen ja suurpirteiseen. On se hyvä että edes Rooman valtakunnassa tykkäsivät tehdä teitä kun ei näköjään ole ketään enää sen jälkeen kiinnostanut, mietin väistellessäni töyssyjä ja kuoppia alamäen koko ajan loiventuessa.

Sveitsin pikkutarkkuudesta ja postikorttimaailmasta Italiaan siirtyminen näkyi heti kaikkialla. Joka paikka jotenkin hieman rempallaan, talojen parvekkeet ja pihat täynnä naruilla kuivuvaa pyykkiä, harava- sekä satelliittiantenneja sojottamassa milloin mistäkin talonnurkasta ja kaikin puolin aika hyvä meininki. Ulkoisesti ihan eri fiilis kuin juuri jättämässäni naapurimaassa.

Pyysin navigaattoria etsimään leirintäalueen ja sellainen kuulemma tulisikin vastaan hetikohta tien varrella sijaitsevassa Bavenon pikkukaupungissa. Camping Tranquilla löytyi keskeltä omakotitaloaluetta ja oli ihan mahtava mesta. Kaikki asuntoautoilijan tarvitsemat palvelut, uima-allas, edullinen hinta ja sijainti aivan keskustan kupeessa. Kun vielä paikan isäntä Luca, joka kaikesta päätellen myös asui respana toimineen vanhan keltaisen junan postivaunun toisessa päädyssä, puhui hyvää englantia ja oli muutenkin mukava kaveri, tein päätöksen Bavenoon jäämisestä ainakin pariksi yöksi saman tien.

Campeggio Tranquilla

Aamulla edellisillan vaikutelmani Italian toisenlaisesta tunnelmasta sai lisävahvistusta kävellessäni kohti Bavenon keskustaa. Kaikkialta kuuluva kovaääninen puheenpälpätys, talojen pihoilla tepastelevat kanat ja kukot, radioista soiva musiikki, kapeilla kujilla kuljeskelevat kissat ja niitä aidanraoista haukkuvat koirat loivat varsin erilaisen ilmapiirin kuin hiljaisessa ja järjestelmällisessä Sveitsissä. Ehkä liioittelenkin hieman ja romantisoin todellisuuden mielikuviani vastaavaksi, mutta niin on miltä näyttää, sanoi joku jopa minuakin viisaampi joskus.

Ehkäpä työläs könyäminen Alppien yli lempeästä Välimeren ilmastosta paikallisiin pakkasiin, lumikinoksiin ja rosoisille kivirinteille vitutti muinaisia alkusveitsiläisiä niin, että he päättivät perillä sulkeutua omiin oloihinsa ja haistattaa pitkät koko muulle maailmalle.

Baveno

Ja kun sielläkin osa porukasta lopulta epäilemättä katkeroitui vieläkin enemmän, muuttivat he taas hieman pohjoisemmaksi ja niin edelleen. Lopulta jäljellä oli enää se kaikkein katkeroitunein ja synkkämielisin joukko ahdistettuna Euroopan pohjoisimpaan nurkkaan. Ja kun pohjoisempaakaan maata, mihin paeta kun meno ympärillä taas liiaksi rentoutuu, ei enää löytynyt, asettuivat he lopullisesti sinne ja alkoivat kutsua itseään suomalaisiksi.

 

Viivyin Bavenossa lopulta maanantai-illasta perjantaiaamuun saakka. Meiningin puolesta olisin voinut helposti jäädä kaupunkiin ja Camping Tranquillaan vielä vaikka kuinka pitkäksi ajaksi, mutta uudet seikkailut odottivat jo etelämpänä.

Perjantaina ajoin vajaa sata kilometriä Milanoon, jossa jääkiekon paikallinen Serie A2-liiga polkaistiin käyntiin ottelulla Milano Rossoblu vastaan Hockey Pergini, ja vietin yhden yön paikallisella leirintäalueella. Matsista lisää täällä.

Lauantaiaamuna asetin kurssin länteen kohti Ranskaa ja Marseillesin lähellä sijaitsevaa Signesin pikkukylää kohti. Matkalla näin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni Välimeren omin silmin, mutta siitä ja muusta perillä odottaneesta lisää ensi kerralla.

Jatkan tutkimuksia.