Viro–Latvia–Liettua–Puola–Saksa

Matka jatkuu. Tätä kirjoitan jo Dresdenissä, Saksassa. Viime päivät olen viettänyt lähinnä auton ratissa, sinkoillen välillä ihan fiiliksen mukaan sivuun pääteiltä ja nukkunut yöt parkkipaikoilla.

Tartosta ajoin 24 km Kavastun kylän läpi virtaavalle Emajoelle, jonka ylittävä lossi löytyi sieltä mistä pitikin, mutta oli kahlittu kettingeillä rantaan kiinni niin tiukasti, että matkanteko sen kyydissä piti unohtaa. Rannalla oleva muistokyltti ei tiennyt Karpon kertomasta varkaudesta mitään vaan väitti, että eräänä yönä vuonna 1983 kiinnityskettingit pettivät ja lossi karkasi alavirtaan. Ajopyörä (?,  opaskyltissä "drive wheel") upposi jokeen ja sen pituinen se.

1999 ajopyrä ongittiin joenpohjasta ja paikallisen yrittäjän Tiit Veeberin avulla tilalle asennettiin nykyinen lautta. Kyltti kertoi sen myös olevan laatuaan Viron viimeinen yhä toiminnassa oleva lossi. Sikäli mikäli yhtään ymmärsin rannalla seisovalle ilmoitustaululle ripustettuja aikatauluja, olisi nytkin pitänyt päästä virran yli että heilahtaa, mutta hiljaistapa oli.

Kavastun lossi

Emajoelta suuntasin Ijon Tichyn keulan kohti Latviaa, Liettuaa ja Puolaa, joiden kautta ajattelin ajella kohti Saksaa. Keskiviikkoiltapäivään saakka sää näyttikin mukavan aurinkoiselta vapaata ajelehtimista ajatellen, kunnes taivas aukeni ja vettä alkoi tulla sen täydeltä. Sateen myötä ei paljon huvittanut ulkoilla, joten annoin tien viedä. Tie vei läpi Latvian ja lopulta aina eteläiseen Liettuaan lähelle Puolan rajaa saakka. Koko päivän ajettuani pysäköin auton huoltoaseman pihaan, kokkasin iltapalan ja painuin unille.

Torstaiaamuna sain ylittää rajan Puolan puolelle jälleen auringonpaisteessa, mutta jo aamupäivällä vesisade jatkui. Kökötin siis sateensuojassa ratin takana jalka kaasupolkimella ja paikallista liikennettä jännittäen sompailin edelleen kohti Varsovaa ja sen lounaispuolella alkavaa A2-moottoritietä.

Puolan liikennekulttuuri on vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus. Tiet ovat kaksikaistaisia, kapeita ja vittu TÄYNNÄ kaikenlaisia autoja pikkuruisista Polski Fiateista jättimäisiin rekkayhdistelmiin. Käytännössä siis vilkkaimmat tiet ovat yhtä jonoa. Joku on noitunut sikäläiset tiet niin, että siellä ajavat kuvittelevat satoja kilometrejä pitkässä jonossa ajamisen nopeutuvan huomattavasti päättömällä ohittelulla.

Meinasin ajaa ojaan kun takaani karautti yllättäen ja pyytämättä keltainen BMW minun ja edelläni ajavan rekan väliin. Bemarikuskin onnistui viime tingassa väistää vastaan tullutta Scaniaa ja heittelehtivällä paniikkijarrutuksella änkeytyä parin auton mittaiseen rakoon edessäni. Tästä alkoi viihdyttävä ja etenkin jännittävä näytelmä. Sain seurata noin vartttitunnin ajan kun bemari uhmasi kuolemaa tehden neljätoista toinen toistaan järjettömämpää ohitusta. Tiehen maalatuilla viivoilla, liikennemerkeillä, mutkilla, mäillä tai millään ei ollut mitään väliä. Ohi oli päästävä jokaisesta heti. Ja molempiin suuntiin autojono oli käytännössä katkeamaton kymi.

Neljäätoista ohitusta ja epäilemättä useaa liki sydänkohtausta, lukkojarrutusta ja niistä johtuvaa jonon jatkuvaa aaltoliikettä myöhemmin kaveri päätti pitää tauon ja kääntyi huoltoaseman pihaan. Noin viisitoista sekuntia myöhemmin seurasin itse perässä samat mielessä. Nuo viisitoista sekuntia olivat siis palkka mielipuolisesta ajotyylistä, jonka oli oltava kuomalle itselleenkin aivan yhtä järkyttävää kuin meille muillekin. Mitähän jätkä mietti huoltoasemalla? Että "tulinpa hyvin tuonkin pätkän, pääsin ohi vaikka kuinka monesta hitaammasta".

Eikä tuo bemarikuski suinkaan ainoa tollo ajamani tien päällä ollut, erottuipahan vaan hyvin joukosta autonsa huomionkeltaisen värin ansiosta. Sinänsä Puolan tiestö on kehittynyt valtavasti niiden vuosien aikana kun itse olen matkaa niitä pitkin tehnyt. Asfaltti matkalla Liettuan rajalta aina Saksaan saakka on muutamaa vielä remontoimatonta pätkää lukuunottamatta upouutta, kaistamaalaukset tuoreita jne. Tiet olisivat todellinen ilo ajella läpi kauniiden maisemien jos liikennettä olisi korkeintaan kahdeskymmenesosa nykyisestä.

Varsovan takaa alkavan valmiin moottoritien loppuessa n. 100 km ennen Saksaa ajattelin poistua valtaväylältä ja ajella rajan yli pienempiä teitä pitkin. Ajelin läpi pikkukylien ja -kaupunkien ihmetellen, että mistähän sinne Saksaan nyt oikein pääsee. Navigaattoria en viitsinyt päälle laittaa kun ei kerran kiirettä mihinkään ole. Lopulta vastaan tuli kyltti, jossa lukevan paikannimen perässä oli valkoinen soikio, jonka keskellä kirjain D. Sinne siis.

Tie oli todella pieni ja kuoppainen. Räkäinen sosialistiasfaltti oli peitetty uudella kapitalistisella, mutta vain osittain. Tien toiseen laitaan jäi kaistale vanhaa ja kuoppaista kinttupolkua. Niinpä aina jonkun vastaantullessa oli väistettävä uudelta pinnoitteelta sivuun niin, että pelkääjänpuolen pyörät könysivät vaihtelevankokoisissa montuissa ja lätäköissä. Olin jo varma, että joku oli kääntänyt näkemäni opasteen tälle tielle pelkkää huumorimieheyttään, kunnes vastaan tuli jälleen sama kyltti D-kirjaimineen mutta vähemmillä kilometreillä. Oikealla tiellä siis oltiin.

Kylänraitti läntisessä Puolassa

Seuraavassa risteyksessä kyltti ilmoitti, että edessä on laivamatka yli Odra-joen. Painorajoitus 6 tonnia, aikataulut jokaiselle viikonpäivälle ja kuva laivasta. Siis ihan oikeasta laivasta savupiippuineen. Harkitsin nöyrtymistä ja kääntymistä takaisin tulosuuntaan, mutta koska laivalle oli opasteen mukaan vain 6 km, ajattelin kuitenkin käydä katsomassa. Ja jumalauta, tie todellakin päättyi joenrannan lauttalaituriin. Itse lautta oli vain hieman pari päivää aiemmin ihailemaani Kavastun lossia suurempi, no, lautta. Mutta Emajoen hiljaisuuden sijasta Odralla oli päällä täysi rähinä. Epäuskoisena katselin vastarannalta juuri irtautunutta lauttaa pari henkilöautoa kyydissään. Arvinsalmen jykevään teräslossiin tottuneelle tämä olisi seikkailu!

Ja olihan se. Lisäkseni lautalle ajoi kaksi muutakin autoa, joista jälkimmäistä lossi palasi jopa hakemaan jo rannasta irtauduttuaan. Lossin kahden hengen miehistö sääteli vaijereiden kireyttä käsipelillä, eikä moottoria tarvittu kuin aivan matkan alussa ja lopussa. Suurin osa taipaleesta liikuttiin virran liikettä ovelasti hyväksikäyttäen.

Odra-joen lossi

Merimies on eri mies

Lautalta poistuttuani asetin navigaattoriin määränpääksi Saksan ja n. kymmenen kilometrin päässä syrjäinen sivutie vaihtuikin sileäksi Saksaan johtavaksi valtaväyläksi. Rajalla odotti valtava tullikompleksi eri sektoreineen ja kymmenine rakennuksineen. Asemaa oltiin jo purkamassa, eikä sen kohdalla tarvinnut juuri edes hidastaa. Tullimiehiä, tai ketään muutakaan, en koko entisellä raja-asemalla nähnyt. Hujuit vaan läpi koko paskan. Arvostan. Saksan sileitä teitä pitkin matka alkoi taittua toden teolla ja yöksi kurvasin navigaattorin neuvomaan Freienpark Dresdeniin. Auto parkkiin, peseytyminen leirintäalueen tuliterässä yksityisessä suihkutilassa, iltapala ja unta palloon.

Matkalla Baltian ja Puolan halki ehdin miettiä yhtä sun toista Euroopan tilasta. Via Balticaa ja Puolan valtaväyliä ajellessa  ei enää näy se toinen Eurooppa, joka odottaa kulkijaa heti kun niiltä poistuu. Siellä lehmät lypsetään laitumella käsipelillä ja ajellaan yhä hevos- tai härkäpelillä pitkin karmeassa kunnossa olevia pikkuteitä. Kivitalojen tyhjät luurangot kasvavat pusikkoa ja jokia ylitetään omasta vinkkelistämme menneisyyden menetelmin.

Mitä mahtaa aamutuimaan lehmäänsä lypsävä mummonkutale tuumata siitä, että meillä maatalous nähdään kannattamattomana ja tulotasoon nähden kohtuuttoman raskaana työnä? Maatalous on muuttunut teollisuudeksi, jonka tarkoituksena ei ole saada maitoa ja lihaa ruokakomeroon vaan rahaa, jolla käydä ostamassa maitoa ja lihaa kaupasta. Pitkin matkaani olen nähnyt satoja ja taas satoja oman lapsuuteni Suomesta muistuttavia pientiloja, joiden tuotanto meni pääosin suoraan omaan käyttöön.

Bussiverkosto on kattava, joka kylällä on kauppa, posti ja baari, talojen pihat ovat mukavasti rempallaan vanhoine autonromuineen ja horsmapusikoineen. Mitä kauemmas valtaväylistä mennään, sitä kauemmas omaan menneisyteemme päästään. Ei liene epäilystäkään siitä, kumpi Eurooppa lopulta voittaa jos nykymeno jatkuu.

Mutta entä jos jotain yllättävää tapahtuu? Jos vaikka euroalue hajoaisi, rajat suljettaisiin uudelleen tai oikeastaan mitä tahansa, ei meno näillä syrjäseuduilla varmaankaan muuttuisi paljoakaan. Lehmät lypsettäisiin, polttopuita pilkottaisiin ja perunaa istutettaisiin entiseen malliin. Internetin kaatumista tuskin huomaisi kukaan.

Minun on helppo filosofoida uusimpine kännyköineni, tietokoneineni, asuntoautoineni ja blogeineni. Olen täysin riippuvainen kaupan hyllyltä löytyvästä ruuasta, bensapumpusta pulputtavasta polttoaineesta ja makaan raatona ojassa ensimmäisten joukossa jos elämäntapaani kannatteleva verkosto luhistuu. Mutta jostain kumman syystä pidän itseäni paremmin menestyvänä kuin näitä kurjia pientilallisia pitkin entistä itäblokkia. Helppo on itseään huijata.

Jatkan tutkimuksia.