25.10.2011

Lapsuuden loppu

On matkan 49. päivä ja mittariin kertynyt Rääkkylästä lähtöni jälkeen 6 218 kilometriä. Edellisestä blogimerkinnästä ehti vierähtää parisen viikkoa, minä aikana ajelin Ranskasta ensin Barcelonaan syömään burgerin ystävien seurassa, laiskottelin viikon hiekkarannalla l'Ampollassa ja ajoin sieltä liki 900 km tänne Fuengirolaan, missä olen ollut jo muutaman päivän ja ajattelin jäädä vielä pidemmäksin aikaa. Talvi on tulossa, eikä täkäläisiä kelejä paljon lempeämpiä enää Euroopasta löydy.

Espanja on ollut virkistävä kokemus. Maisemat ainakin Välimeren rannikkoa pitkin ajellessa ovat olleet hienoja ja autoilukulttuurikin huomattavasti asiallisempaa kuin Ranskassa. Maksullisia moottoriteitä täältäkin löytyy, mutta nähtävästi huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa juuri Ranskassa. Melkein koko matkan l'Ampollasta Fuengirolaan sai ajaa pitkin oikeata moottoritietä vaikka olin käskenyt navigaattorini välttää maksullisia tieosuuksia.

Pitkän matkan olen tehnyt myös päässäni, sillä yksin matkustaessa aikaa ajatteluun jää paljon.

Vaikka ajaessa halki eri maiden näkee paikallisia ilmiöitä, tapoja, designia tai mitä tahansa, on tosiasia silti se, että ainakin näin Euroopan mittakaavassa kaikkialla on kulttuurimielessä todella samanlaista. Ihmiset näyttävät samalta vaatteemme ja kenkämme ollessa samojen yritysten valmistamia. Ruokamme ostamme samoista kauppaketjuista, joiden hyllyiltä löytyvät joka puolella samat brändit. Samat biisit soivat radiossa ja samat ohjelmat näkyvät telkkarissa. Matkamuistomyymälät myyvät kaikkialla samoja muistoja.

Alkumatkasta luin armaaltani matkalukemiseksi lainaamani Naomi Kleinin kirjan No logo, joka avasi silmiäni entistäkin avoimemmaksi huomaamaan kulttuurin ja mainostamisen tarkoittavan yhä useammin samaa asiaa. Globaaleilla markkinoilla yhtiöt toimivat niin nopeasti, että siinä vaiheessa kun jossain paikallisena alkaneesta kulttuuri-ilmiöstä on tullut "muotia", on se jo täysin kesytetty ja valjastettu myymään coolia kansainvälistä brändiä entistäkin tehokkaammin kaikille maailman ihmisille.

Eivät paikalliset kulttuuri-ilmiöt tietysti vielä minnekään kadonneet ole, tai edes aivan heti ole katoamassakaan, mutta vauhtiin niiden sulautumisessa yhdeksi ihmiskulttuuriksi on kyllä päästy. Kiihkeimmätkin rajojensulkijat ja kulttuurien sekoittumisen vastustajat tekevät kaikkensa näyttääkseen täsmälleen samalta kuin kaikki muutkin, syövät samaa ruokaa ja nauravat samoille telkkarin amerikkalaisille komediasarjoille kuin lajitoverinsa toisella puolella maapalloa.

Vastikään saimme lukea uutisen, jonka mukaan elämme maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallatominta aikaa. Rajat ovat auki, tavarat ja ihmiset liikkuvat, eikä Euroopassakaan ole koskaan ollut näin rauhallista. Voisiko olla, että globalisaatiolla ja rauhalla onkin yhteys toisiinsa?

Sodissakaan vihollinen ei enää ole pelkkä joukko vastenmielisiä hirviöitä vaan samoista asioista kiinnostuneita, samannäköisiä ja myös samanmielisiä kuluttajia kuin me itsekin. Valitsemme yksilöllisyytemme yhä ohuemmaksi käyvästä globaalista kuvastosta ja luemme yhteisestä tietoverkosta samoja uutisia kaikkialla maailmassa. Olemme hitaalla matkalla kohti yhtä maailmaa halusimme sitä tai emme.

Toistaiseksi tuo matka on kuitenkin niin alussa, että sen kampittajien onnistumismahdollisuudet ovat hyvät. Kiihtyvä pelottelu, suoranainen kansainvälisyyden vaaroilla uhkailu on tuttua kauraa politiikan kaukaloissa ympäri Euroopan. Ihmiskunnan kasvu aikuiseksi voi pysähtyä lopullisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että olemme kasvattaneet lihaksemme vieläkin suuremmiksi kuin aivomme. Hallussamme on sellainen määrä räjähteitä, että niitä riittäisi parin naapuriplaneetankin posauttamiseen omamme lisäksi.

En minä ainakaan historiaa lukiessani osaa paljon menneitä aikoja kaivata. Riistoa, vihaa, kurjuutta, hätää, tuntemattoman pelkoa ja silkkaa tietämättömyyttä. Käytössämme on ensimmäistä kertaa kaikki koskaan selville saamamme tieto keskitettynä. Se mahtuu kämmenelle tai housuntaskuun ja on saatavissa kaikkialla aina. Sen ymmärtämiseen menee aikaa emmekä me jo ennen tätä tiedon tulvaa syntyneet tule sitä koskaan tajuamaan vaikka se meillekin on ällisteltäväksi annettu. Tieto muuttaa nykyisen maailmamme vielä joksikin aivan uudeksi.

Planeetanlaajuiset tuotemerkit, kauppaketjut, yhtenäinen pukeutuminen tai edes kaikkialla sama matkamuistokrääsä eivät siis ole merkki pelkästä kulttuurin köyhtymisestä. Ne muistuttavat meitä jatkuvasti siitä, että olemme kaikki yhden pienen planeetan asukkaita. Yhteisen tilan jakaminen meidän ja noiden puoliin viivoja maahan piirtämällä on lapsille tärkeää, mutta vanhemmiten tapa yleensä koetaan hieman pikkumaiseksi ja jää pois.

Kaikkina aikoina ihmiset ovat kokeneet elävänsä aivan erityistä aikaa. Milloin on Jeesus palaamassa tai kaikkien sotien huipentuma tapeltu pellolla, mutta aina on ollut erityistä juuri nyt. Ehkä tällä meidän hetkellämme väitteelle myös on katetta, niin valtava on tiedon ja energian vallankumous mihinkään aiempaan ajankohtaan verrattuna. Siinä mielessä myös matkustelu juuri nyt on mielenkiintoista. Menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat kiehtovalle sykkyrälle vanhan ja uuden kulttuurin sekä tekniikan sekamelskassa.

Matkalla jää aikaa ajatteluun.

Alla olevat kuvat eivät liity mihinkään tässä kirjoittamaani millään lailla, mutta onpahan jotain katseltavaa.

Jatkan tutkimuksia.

Moottoritie on kuuma


Moottoritie on kuuma


Moottoritie on kuuma


Camping Ampolla


Illanistujainen


Shinnee!

10.10.2011

Ranska näkyy

Takana reilu viikko Ranskan etelärannikolla ja huomenna edessä siirtyminen Espanjaan, tähänastisen matkani yhdenteentoista maahan. Kuudetta viikkoa asuntoautossa asuneena reissaaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua arjelta. Aivan jokaisesta vastaantulevasta yksityiskohdasta ei tarvitse enää ottaa valokuvia tai pysähtyä ihailemaan kaikkia kotopuolesta poikkeavia maisemia henkeä haukkoen.

Välimeri
Välimeri

Milanosta otin ensin suunnan kohti Genovaa ja siitä edelleen Välimeren rannikkoa pitkin kohti Monacoa, Nizzaa ja Cannesia. Nämä tarunhohtoiset paikat kuittasin ajamalla pysähtymättä niiden ohi. Tosin Cannesissa poistuin jotenkin epähuomiossa moottoritieltä ja päädyin sekoilemaan tietöiden ja toivottoman ruuhkan sekaan kaupunkiin melkein tunniksi ennen pikatien uudelleen löytymistä. Paha ansa.

Toinen ansa oli moottoriteitä pitkin ajamisen hinta sekä Italiassa että Ranskassa. Maksoin yhteensä muutaman sadan kilometrin pikatieajelusta kahdessa maassa seitsemisenkymppiä, joka on kyllä aika helvetin suolainen hinta siitä huvista. Kaiken lisäksi viimeinen maksupiste ei kaikista aiemmista poiketen yhtäkkiä kelpuuttanutkaan käyttämääni maksukorttia. Käteistä oli tietysti hallussa tasan 1,22 € alle vaaditun summan, joten sain matkamuistoksi tulliaseman viereisestä konttorista A4-muotoisen maksumääräyksen ja sille viiden päivän maksuajan. Eivät sentään ylimääräistä rapsua enää rokottaneet vaan juttu selvisi alkuperäisellä summalla.

Tietulli

Ensimmäisenä kohteenani Ranskassa oli suomenranskalaisen tuttavani isäukon mesta Signes'ssä lähellä Marseillea. Miellyttävä pieni kylä kaikkine ranskalaisen maalaiskylän rekvisiittoineen. Kylän keskusaukiolla kahvila ja leipurinmyymälä, toisiinsa kiinnirakennettujen talojen välissä kiemurtelevat ahtaat kujat kulkukissoineen ja leikkivine lapsineen jne.

Signes


Signes

Palaan taas samaan kuin oikeastaan koko matkani ajan: Kun kylät ovat niin tiiviitä kuin ne täälläpäin ovat, on ihmisten päivittäinen kanssakäyminenkin ihan toisenlaista kuin sanotaan nyt vaikka Rääkkylässä. Kaikki ovat koko ajan niin paljon tekemisissä toistensa kanssa, että murjottamalla elämä muodostuisi sietämättömäksi. Jengi on välitöntä, ystävällistä ja puheliasta.

Signesin isäntäni Pierren kyydissä pääsin myös käymään Marseillessa, joka tarjosi mahtavat näkymät Notre Dame de la Garden kukkulalta  ja epäilemättä olisi tarjonnut paljon muutakin mieletöntä, mutta suurkaupungin hälinä ja tungos eivät nyt jotenkin iske. Lähinnä olenkin pyrkinyt välttämään kaikkia suurempia mestoja ja ajellut pitkin maaseutua.

Marseille


Kolmen Signesissä viettämäni päivän jälkeen kaasutin Hymerin takaisin rannikolle ja jatkoin verkkaista matkantekoani kohti Gibraltaria. Lähtiessä piti vielä hoidella maksamaton tietulli, joka osoittautuikin melkoiseksi pirunnyrkiksi. Lappuun oli kyllä painettu, että konttori sijaitsee Aubagnessa ja vielä kohteliaasti osoitekin. Sitä eivät tosin tunteneet navigaattorini, Google, kaupungin nettisivu tai mikään muukaan netistä kokeilemani instanssi, vaikka yritin jumalauta mitä. Aubagne on onneksi täkäläisellä mittapuulla pieni kaupunki, joten arvelin löytäväni paikan kyllä ihan perinteiselläkin jäljitysmetodilla eli säkällä.

Ajoin keskustaan ja aloin etsiä vapaata parkkipaikkaa. Sellainen löytyikin näppärästi heti 2,7 km päästä keskustorista joten kävelyhommiksi meni. Kyselin ihmisiltä, päättelin ja järkeilin, harhailin ja kiroilin mutta kaikki turhaan. Kukaan tai mikään ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta paikasta. Lopulta marssin vastaantulleeseen kaupungin rahatoimistoon tai johonkin vastaavaan ja esitin asiani luukun takana istuvalle äijälle. Hän otti paperini, tutki sitä, raapi päätään, hävisi jonnekin ja palasi kymmenen minuutin kuluttua takaisin. Englantia ei kuomasta irronnut kuin pari sanaa joten oli pakko kuunnella ja katsoa viittovia käsiä tarkasti. Ovesta tuonne, liikenneympyrästä takavasemmalle, kolmannesta liikenneympyrästä oikealle ja lopulta vasemmalle, oikealle tai jonnekin. Merci vaan.

Ensin piti tietysti kävellä takaisin autolle, sitten löytää suurinpiirtein käymäni konttorin nurkille ja alkaa siitä yrittää miettiä saamiani ohjeita. Mutta jollain ihmeen kaupalla pystyin niitä seuraamaan niin pistävällä tarkkuudella, että lopulta tien varressa oli kuin olikin kyltti varustettuna identtisellä tekstillä maksumääräykseni kanssa. Ja siellä ystävällinen rouva jutteli jonkinlaiset englannitkin ja otti rahani vastaan kädenkäänteessä. Eikä mennyt koko urakkaan lopulta kuin neljä tuntia. Selvisi sekin, että kyseessä oli Gendarmerien eli santarmilaitoksen konttori. Ennemminkin olisi luullut salaiseksi palveluksi, sen verran hyvin oli laitos jemmattu ja tieto siitä pidetty piilossa.

Aubagnesta reittini vei Séten rannikkokaupungin kautta leirintäalueelle Colombiersiin, jonne asetuin viideksi päiväksi. Canal du Midin varrella sijaitseva satamakaupunki keskellä peltoja on eksoottinen viritys. Midin kanava on 241 km mittainen oikotie Välimereltä Atlantille. Se kiemurtelee pitkin rinteitä, ylittää laaksoja ja painelee läpi mäkien tunneleita pitkin kuin se olisi maailman luonnollisin juttu vesitielle.

Canal du Midi


Kun ihmisiä on kaikkialla, on myös voimaa kaikkialla. Tätäkin kanavaa työsti aikanaan 12 000 ihmistä 15 vuoden ajan. Syntyyhän sitä tulosta kun vaan laittaa tarpeeksi jengiä hommiin tarpeeksi pitkäksi aikaa. Eikä näitä systeemejä ainoastaan käytännöllisistä syistä ole rakennettu vaan kuten tässäkin tapauksessa, on taustalla myös halu jättää juuri se oman hallinnon merkki jälkipolville ihasteltavaksi. Niinpä rakenteet ovat usein täysin yliampuvan mahtailevia monumenttejea. Siinä missä pelkkä silta riittäisi on sillan lisäksi myös pari patsasta, kivipaasi kaiverruksineen ja ympäristökin koristeltu vallan tunnuksin.

Étang de Montady


Melko näyttävä systeemi on myös Colombiersin vieressä sijaitseva Étang de Montady. En edes yritä selittää, katsokaa ja lukekaa itse.

Nyt ankkuri ylös ja kohti Barcelonaa, morjens!

3.10.2011

Yli Alppien, läpi harmaan kiven

Sveitsin ja Italian erottavien Alppien ylitys oli aikamoinen kokemus niin autoilijana kuin ihmisenäkin. Sveitsissä olin jo päässyt ottamaan tuntumaa vuoristoteihin, mutta vasta nätissä ja vehreässä laaksossa sijaitsevasta Brigin kaupungista alkava nousu kohti kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Simploninsolaa ja sen takana odottavaa Italiaa näytti mistä hommassa on kysymys.

Kakkosella kolmeakymppiä jyryyttäen kiipesin rekkojen kanssa somasti jonossa ensin Ganterin sillalle ja siitä edelleen ylemmäs ja ylemmäs kohti taivasta. Usemman kerran katsoin edessä kohoavia jättiläismäisiä huippuja ihmetellen, että miten juuttaassa noiden yli voi autolla tai yhtään mitenkään päästä.

Ganterin silta
Ganterin silta


Vastaan lasketelleet rekat heiluttelivat ajoviimallaan lasikuituista kotteroani kuin kaarnavenettä ja tien kapeudesta johtuen pelkäsin jatkuvasti vähintään vasemman sivupeilin menetystä. Sen sijaan tietä reunustavaan kaiteeseen otin ihan todellisen kontaktin eräässä jyrkkääkin jyrkemmässä nousussa. Sekunnin murto-osan herpaantuminen tupakkaa kojelaudalta hamutessa ja jo raapaisi Ijon Tichyn oikea etunurkka peltikaidetta. Sydän lennähti kurkkuun ja edelleen suusta ulos läsähtäen suoraan tuulilasiin, kimposi siitä onnekkaasti takaisin samaa reittiä paikalleen ja niin vain olen tässä yhä ilmielävänä tätä kaikkea teille kertomassa.

Seuraavalla levähdyspaikalla pususta jääneiksi fyysisiksi vahingoiksi paljastui onneksi vain hieman lohjennut etuvilkun kansimuovi ja parinkymmenen sentin naarmu auton sivulle taittuvaan puskuriin. Mutta arvethan vain lisäävät seikkailijan uskottavuutta. Aika hyvin raapaisu herätti kyllä tarkkailemaan kaistalla pysymistä entistäkin tarkemmin.

Metsä vuorenrinteellä harveni kituliaiksi pusikoiksi ja muuttui lopulta paljaaksi kivimaisemaksi. Piti pysähtyä suurinpiirtein jokaiselle levähdyspaikalle diggailemaan ja valokuvaamaan kun näkymä joka mutkan ja huipun takana oli niin täysin uskomaton. Mittakaava on metsätaipaleisiin tottuneelle ihan käsittämätön.

Simplon Pass


Neulansilmämutkia, tunneleita, katettuja ajoluiskia käytännössä pystysuoralla vuorenseinämällä, siltoja, koko ajan jotain jännää ja kymmeniä kilometrejä jatkuva ylämäki.

Lopulta tienvarren kyltti kertoi saapumisesta Simplon Passiin. Tajutonta. Lunta siellä täällä ja maisema kuin vieraalta planeetalta. Tunnelmaa tosin latisti hieman kanssani samalle paikalle pysähtyneet sata turistibussia ja niistä ulos tulvivat eläkeläiset. Minähän kun en ole mikään turisti, satuin vain ajamaan tästä ohi. Löysin autolle tyhjän parkkiruudun, kävelin ulos kolme askelta fiilistelemään vuoristoilman henkäyksiä ja ottamaan panoraamakuvan, minkä jälkeen jatkoin matkaa edes kahveja juomatta.

Simplon Pass
Reitin korkein kohta, 2015 m


Varokaa palavia jarruja


Simplon Passista alkoi parinkymmenen kilometrin mittainen alamäki muuten samoilla spekseillä kuin noustessakin. Jos ei ollut nousu kovin rento ajokokemus niin ei sitä ollut kyllä laskukaan. Vähän väliä huomasin puristavani rattia rystyset läpikuultavina jännittäessäni omani ja vastaantulleiden autojen mahtumista rinnakkain kapealle tielle. Onnistuin välttämään uudet kontaktit niin autoihin kun kaiteisiinkin ja otin sen sijaan tällä erää viimeisen kontaktini Sveitsin kamaraan sekä join huipulla juomatta jääneet kahvit maan viimeisellä Shellillä, joksi kyltti pihassa sitä itsevarmasti väitti.

Sveitsin viimeinen Shell


Heti Shellin jälkeen vuorossa oli Sveitsin raja-asema, jolla virallisesti patsastelevat totiset tullivirkailijat tarkkailivat varmaankin salaa tyytyväisinä liikennettä maasta poispäin ja samaan aikaan harmittelivat Italian suunnasta sinne tulijoita.

Italian puolella sen sijaan tullin kaverit vetivät röökiä koppalakit takaraivolla, elehtivät kiivaasti käsillään ja nauroivat rempseästi jonkun heistä juuri kertomalle hauskalle jutulle. Hidastin vauhtia ja aloin kurotella passia ikkunalaudalta, mutta yksi kuomista sai naurultaan sen verran viittoiltua suuntaani, että heitä ei nyt kertakaikkiaan voisi vähempää kiinnostaa se sinun passisi, sen kun painat kaasua vaan.

Alppimaan tasainen ja jämpti tienpäällyste vaihtui heti saapasmaan puolella kuoppaiseen ja suurpirteiseen. On se hyvä että edes Rooman valtakunnassa tykkäsivät tehdä teitä kun ei näköjään ole ketään enää sen jälkeen kiinnostanut, mietin väistellessäni töyssyjä ja kuoppia alamäen koko ajan loiventuessa.

Sveitsin pikkutarkkuudesta ja postikorttimaailmasta Italiaan siirtyminen näkyi heti kaikkialla. Joka paikka jotenkin hieman rempallaan, talojen parvekkeet ja pihat täynnä naruilla kuivuvaa pyykkiä, harava- sekä satelliittiantenneja sojottamassa milloin mistäkin talonnurkasta ja kaikin puolin aika hyvä meininki. Ulkoisesti ihan eri fiilis kuin juuri jättämässäni naapurimaassa.

Pyysin navigaattoria etsimään leirintäalueen ja sellainen kuulemma tulisikin vastaan hetikohta tien varrella sijaitsevassa Bavenon pikkukaupungissa. Camping Tranquilla löytyi keskeltä omakotitaloaluetta ja oli ihan mahtava mesta. Kaikki asuntoautoilijan tarvitsemat palvelut, uima-allas, edullinen hinta ja sijainti aivan keskustan kupeessa. Kun vielä paikan isäntä Luca, joka kaikesta päätellen myös asui respana toimineen vanhan keltaisen junan postivaunun toisessa päädyssä, puhui hyvää englantia ja oli muutenkin mukava kaveri, tein päätöksen Bavenoon jäämisestä ainakin pariksi yöksi saman tien.

Camping Tranquilla
Campeggio Tranquilla


Aamulla edellisillan vaikutelmani Italian toisenlaisesta tunnelmasta sai lisävahvistusta kävellessäni kohti Bavenon keskustaa. Kaikkialta kuuluva kovaääninen puheenpälpätys, talojen pihoilla tepastelevat kanat ja kukot, radioista soiva musiikki, kapeilla kujilla kuljeskelevat kissat ja niitä aidanraoista haukkuvat koirat loivat varsin erilaisen ilmapiirin kuin hiljaisessa ja järjestelmällisessä Sveitsissä. Ehkä liioittelenkin hieman ja romantisoin todellisuuden mielikuviani vastaavaksi, mutta niin on miltä näyttää, sanoi joku jopa minuakin viisaampi joskus.

Ehkäpä työläs könyäminen Alppien yli lempeästä Välimeren ilmastosta paikallisiin pakkasiin, lumikinoksiin ja rosoisille kivirinteille vitutti muinaisia alkusveitsiläisiä niin, että he päättivät perillä sulkeutua omiin oloihinsa ja haistattaa pitkät koko muulle maailmalle.

Baveno maisema
Baveno


Ja kun sielläkin osa porukasta lopulta epäilemättä katkeroitui vieläkin enemmän, muuttivat he taas hieman pohjoisemmaksi ja niin edelleen. Lopulta jäljellä oli enää se kaikkein katkeroitunein ja synkkämielisin joukko ahdistettuna Euroopan pohjoisimpaan nurkkaan. Ja kun pohjoisempaakaan maata, mihin paeta kun meno ympärillä taas liiaksi rentoutuu, ei enää löytynyt, asettuivat he lopullisesti sinne ja alkoivat kutsua itseään suomalaisiksi.



Viivyin Bavenossa lopulta maanantai-illasta perjantaiaamuun saakka. Meiningin puolesta olisin voinut helposti jäädä kaupunkiin ja Camping Tranquillaan vielä vaikka kuinka pitkäksi ajaksi, mutta uudet seikkailut odottivat jo etelämpänä.

Perjantaina ajoin vajaa sata kilometriä Milanoon, jossa jääkiekon paikallinen Serie A2-liiga polkaistiin käyntiin ottelulla Milano Rossoblu vastaan Hockey Pergini, ja vietin yhden yön paikallisella leirintäalueella. Matsista lisää täällä.

Lauantaiaamuna asetin kurssin länteen kohti Ranskaa ja Marseillesin lähellä sijaitsevaa Signesin pikkukylää kohti. Matkalla näin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni Välimeren omin silmin, mutta siitä ja muusta perillä odottaneesta lisää ensi kerralla.

Jatkan tutkimuksia.