Ranska näkyy

Takana reilu viikko Ranskan etelärannikolla ja huomenna edessä siirtyminen Espanjaan, tähänastisen matkani yhdenteentoista maahan. Kuudetta viikkoa asuntoautossa asuneena reissaaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua arjelta. Aivan jokaisesta vastaantulevasta yksityiskohdasta ei tarvitse enää ottaa valokuvia tai pysähtyä ihailemaan kaikkia kotopuolesta poikkeavia maisemia henkeä haukkoen.

Välimeri

Milanosta otin ensin suunnan kohti Genovaa ja siitä edelleen Välimeren rannikkoa pitkin kohti Monacoa, Nizzaa ja Cannesia. Nämä tarunhohtoiset paikat kuittasin ajamalla pysähtymättä niiden ohi. Tosin Cannesissa poistuin jotenkin epähuomiossa moottoritieltä ja päädyin sekoilemaan tietöiden ja toivottoman ruuhkan sekaan kaupunkiin melkein tunniksi ennen pikatien uudelleen löytymistä. Paha ansa.

Toinen ansa oli moottoriteitä pitkin ajamisen hinta sekä Italiassa että Ranskassa. Maksoin yhteensä muutaman sadan kilometrin pikatieajelusta kahdessa maassa seitsemisenkymppiä, joka on kyllä aika helvetin suolainen hinta siitä huvista. Kaiken lisäksi viimeinen maksupiste ei kaikista aiemmista poiketen yhtäkkiä kelpuuttanutkaan käyttämääni maksukorttia. Käteistä oli tietysti hallussa tasan 1,22 € alle vaaditun summan, joten sain matkamuistoksi tulliaseman viereisestä konttorista A4-muotoisen maksumääräyksen ja sille viiden päivän maksuajan. Eivät sentään ylimääräistä rapsua enää rokottaneet vaan juttu selvisi alkuperäisellä summalla.

Ensimmäisenä kohteenani Ranskassa oli suomenranskalaisen tuttavani isäukon mesta Signes'ssä lähellä Marseillea. Miellyttävä pieni kylä kaikkine ranskalaisen maalaiskylän rekvisiittoineen. Kylän keskusaukiolla kahvila ja leipurinmyymälä, toisiinsa kiinnirakennettujen talojen välissä kiemurtelevat ahtaat kujat kulkukissoineen ja leikkivine lapsineen jne.

Palaan taas samaan kuin oikeastaan koko matkani ajan: Kun kylät ovat niin tiiviitä kuin ne täälläpäin ovat, on ihmisten päivittäinen kanssakäyminenkin ihan toisenlaista kuin sanotaan nyt vaikka Rääkkylässä. Kaikki ovat koko ajan niin paljon tekemisissä toistensa kanssa, että murjottamalla elämä muodostuisi sietämättömäksi. Jengi on välitöntä, ystävällistä ja puheliasta.

Signesin isäntäni Pierren kyydissä pääsin myös käymään Marseillessa, joka tarjosi mahtavat näkymät Notre Dame de la Garden kukkulalta  ja epäilemättä olisi tarjonnut paljon muutakin mieletöntä, mutta suurkaupungin hälinä ja tungos eivät nyt jotenkin iske. Lähinnä olenkin pyrkinyt välttämään kaikkia suurempia mestoja ja ajellut pitkin maaseutua.

Kolmen Signesissä viettämäni päivän jälkeen kaasutin Hymerin takaisin rannikolle ja jatkoin verkkaista matkantekoani kohti Gibraltaria. Lähtiessä piti vielä hoidella maksamaton tietulli, joka osoittautuikin melkoiseksi pirunnyrkiksi. Lappuun oli kyllä painettu, että konttori sijaitsee Aubagnessa ja vielä kohteliaasti osoitekin. Sitä eivät tosin tunteneet navigaattorini, Google, kaupungin nettisivu tai mikään muukaan netistä kokeilemani instanssi, vaikka yritin jumalauta mitä. Aubagne on onneksi täkäläisellä mittapuulla pieni kaupunki, joten arvelin löytäväni paikan kyllä ihan perinteiselläkin jäljitysmetodilla eli säkällä.

Ajoin keskustaan ja aloin etsiä vapaata parkkipaikkaa. Sellainen löytyikin näppärästi heti 2,7 km päästä keskustorista joten kävelyhommiksi meni. Kyselin ihmisiltä, päättelin ja järkeilin, harhailin ja kiroilin mutta kaikki turhaan. Kukaan tai mikään ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta paikasta. Lopulta marssin vastaantulleeseen kaupungin rahatoimistoon tai johonkin vastaavaan ja esitin asiani luukun takana istuvalle äijälle. Hän otti paperini, tutki sitä, raapi päätään, hävisi jonnekin ja palasi kymmenen minuutin kuluttua takaisin. Englantia ei kuomasta irronnut kuin pari sanaa joten oli pakko kuunnella ja katsoa viittovia käsiä tarkasti. Ovesta tuonne, liikenneympyrästä takavasemmalle, kolmannesta liikenneympyrästä oikealle ja lopulta vasemmalle, oikealle tai jonnekin. Merci vaan.

Ensin piti tietysti kävellä takaisin autolle, sitten löytää suurinpiirtein käymäni konttorin nurkille ja alkaa siitä yrittää miettiä saamiani ohjeita. Mutta jollain ihmeen kaupalla pystyin niitä seuraamaan niin pistävällä tarkkuudella, että lopulta tien varressa oli kuin olikin kyltti varustettuna identtisellä tekstillä maksumääräykseni kanssa. Ja siellä ystävällinen rouva jutteli jonkinlaiset englannitkin ja otti rahani vastaan kädenkäänteessä. Eikä mennyt koko urakkaan lopulta kuin neljä tuntia. Selvisi sekin, että kyseessä oli Gendarmerien eli santarmilaitoksen konttori. Ennemminkin olisi luullut salaiseksi palveluksi, sen verran hyvin oli laitos jemmattu ja tieto siitä pidetty piilossa.

Aubagnesta reittini vei Séten rannikkokaupungin kautta leirintäalueelle Colombiersiin, jonne asetuin viideksi päiväksi. Canal du Midin varrella sijaitseva satamakaupunki keskellä peltoja on eksoottinen viritys. Midin kanava on 241 km mittainen oikotie Välimereltä Atlantille. Se kiemurtelee pitkin rinteitä, ylittää laaksoja ja painelee läpi mäkien tunneleita pitkin kuin se olisi maailman luonnollisin juttu vesitielle.

Kun ihmisiä on kaikkialla, on myös voimaa kaikkialla. Tätäkin kanavaa työsti aikanaan 12 000 ihmistä 15 vuoden ajan. Syntyyhän sitä tulosta kun vaan laittaa tarpeeksi jengiä hommiin tarpeeksi pitkäksi aikaa. Eikä näitä systeemejä ainoastaan käytännöllisistä syistä ole rakennettu vaan kuten tässäkin tapauksessa, on taustalla myös halu jättää juuri se oman hallinnon merkki jälkipolville ihasteltavaksi. Niinpä rakenteet ovat usein täysin yliampuvan mahtailevia monumenttejea. Siinä missä pelkkä silta riittäisi on sillan lisäksi myös pari patsasta, kivipaasi kaiverruksineen ja ympäristökin koristeltu vallan tunnuksin.

Melko näyttävä systeemi on myös Colombiersin vieressä sijaitseva Étang de Montady. En edes yritä selittää, katsokaa ja lukekaa itse.

Nyt ankkuri ylös ja kohti Barcelonaa, morjens!