Lapsuuden loppu

On matkan 49. päivä ja mittariin kertynyt Rääkkylästä lähtöni jälkeen 6 218 kilometriä. Edellisestä blogimerkinnästä ehti vierähtää parisen viikkoa, minä aikana ajelin Ranskasta ensin Barcelonaan syömään burgerin ystävien seurassa, laiskottelin viikon hiekkarannalla l'Ampollassa ja ajoin sieltä liki 900 km tänne Fuengirolaan, missä olen ollut jo muutaman päivän ja ajattelin jäädä vielä pidemmäksin aikaa. Talvi on tulossa, eikä täkäläisiä kelejä paljon lempeämpiä enää Euroopasta löydy.

Espanja on ollut virkistävä kokemus. Maisemat ainakin Välimeren rannikkoa pitkin ajellessa ovat olleet hienoja ja autoilukulttuurikin huomattavasti asiallisempaa kuin Ranskassa. Maksullisia moottoriteitä täältäkin löytyy, mutta nähtävästi huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa juuri Ranskassa. Melkein koko matkan l'Ampollasta Fuengirolaan sai ajaa pitkin oikeata moottoritietä vaikka olin käskenyt navigaattorini välttää maksullisia tieosuuksia.

Pitkän matkan olen tehnyt myös päässäni, sillä yksin matkustaessa aikaa ajatteluun jää paljon.

Vaikka ajaessa halki eri maiden näkee paikallisia ilmiöitä, tapoja, designia tai mitä tahansa, on tosiasia silti se, että ainakin näin Euroopan mittakaavassa kaikkialla on kulttuurimielessä todella samanlaista. Ihmiset näyttävät samalta vaatteemme ja kenkämme ollessa samojen yritysten valmistamia. Ruokamme ostamme samoista kauppaketjuista, joiden hyllyiltä löytyvät joka puolella samat brändit. Samat biisit soivat radiossa ja samat ohjelmat näkyvät telkkarissa. Matkamuistomyymälät myyvät kaikkialla samoja muistoja.

Alkumatkasta luin armaaltani matkalukemiseksi lainaamani Naomi Kleinin kirjan No logo, joka avasi silmiäni entistäkin avoimemmaksi huomaamaan kulttuurin ja mainostamisen tarkoittavan yhä useammin samaa asiaa. Globaaleilla markkinoilla yhtiöt toimivat niin nopeasti, että siinä vaiheessa kun jossain paikallisena alkaneesta kulttuuri-ilmiöstä on tullut "muotia", on se jo täysin kesytetty ja valjastettu myymään coolia kansainvälistä brändiä entistäkin tehokkaammin kaikille maailman ihmisille.

Eivät paikalliset kulttuuri-ilmiöt tietysti vielä minnekään kadonneet ole, tai edes aivan heti ole katoamassakaan, mutta vauhtiin niiden sulautumisessa yhdeksi ihmiskulttuuriksi on kyllä päästy. Kiihkeimmätkin rajojensulkijat ja kulttuurien sekoittumisen vastustajat tekevät kaikkensa näyttääkseen täsmälleen samalta kuin kaikki muutkin, syövät samaa ruokaa ja nauravat samoille telkkarin amerikkalaisille komediasarjoille kuin lajitoverinsa toisella puolella maapalloa.

Vastikään saimme lukea uutisen, jonka mukaan elämme maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallatominta aikaa. Rajat ovat auki, tavarat ja ihmiset liikkuvat, eikä Euroopassakaan ole koskaan ollut näin rauhallista. Voisiko olla, että globalisaatiolla ja rauhalla onkin yhteys toisiinsa?

Sodissakaan vihollinen ei enää ole pelkkä joukko vastenmielisiä hirviöitä vaan samoista asioista kiinnostuneita, samannäköisiä ja myös samanmielisiä kuluttajia kuin me itsekin. Valitsemme yksilöllisyytemme yhä ohuemmaksi käyvästä globaalista kuvastosta ja luemme yhteisestä tietoverkosta samoja uutisia kaikkialla maailmassa. Olemme hitaalla matkalla kohti yhtä maailmaa halusimme sitä tai emme.

Toistaiseksi tuo matka on kuitenkin niin alussa, että sen kampittajien onnistumismahdollisuudet ovat hyvät. Kiihtyvä pelottelu, suoranainen kansainvälisyyden vaaroilla uhkailu on tuttua kauraa politiikan kaukaloissa ympäri Euroopan. Ihmiskunnan kasvu aikuiseksi voi pysähtyä lopullisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että olemme kasvattaneet lihaksemme vieläkin suuremmiksi kuin aivomme. Hallussamme on sellainen määrä räjähteitä, että niitä riittäisi parin naapuriplaneetankin posauttamiseen omamme lisäksi.

En minä ainakaan historiaa lukiessani osaa paljon menneitä aikoja kaivata. Riistoa, vihaa, kurjuutta, hätää, tuntemattoman pelkoa ja silkkaa tietämättömyyttä. Käytössämme on ensimmäistä kertaa kaikki koskaan selville saamamme tieto keskitettynä. Se mahtuu kämmenelle tai housuntaskuun ja on saatavissa kaikkialla aina. Sen ymmärtämiseen menee aikaa emmekä me jo ennen tätä tiedon tulvaa syntyneet tule sitä koskaan tajuamaan vaikka se meillekin on ällisteltäväksi annettu. Tieto muuttaa nykyisen maailmamme vielä joksikin aivan uudeksi.

Planeetanlaajuiset tuotemerkit, kauppaketjut, yhtenäinen pukeutuminen tai edes kaikkialla sama matkamuistokrääsä eivät siis ole merkki pelkästä kulttuurin köyhtymisestä. Ne muistuttavat meitä jatkuvasti siitä, että olemme kaikki yhden pienen planeetan asukkaita. Yhteisen tilan jakaminen meidän ja noiden puoliin viivoja maahan piirtämällä on lapsille tärkeää, mutta vanhemmiten tapa yleensä koetaan hieman pikkumaiseksi ja jää pois.

Kaikkina aikoina ihmiset ovat kokeneet elävänsä aivan erityistä aikaa. Milloin on Jeesus palaamassa tai kaikkien sotien huipentuma tapeltu pellolla, mutta aina on ollut erityistä juuri nyt. Ehkä tällä meidän hetkellämme väitteelle myös on katetta, niin valtava on tiedon ja energian vallankumous mihinkään aiempaan ajankohtaan verrattuna. Siinä mielessä myös matkustelu juuri nyt on mielenkiintoista. Menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat kiehtovalle sykkyrälle vanhan ja uuden kulttuurin sekä tekniikan sekamelskassa.

Matkalla jää aikaa ajatteluun.

Alla olevat kuvat eivät liity mihinkään tässä kirjoittamaani millään lailla, mutta onpahan jotain katseltavaa.

Jatkan tutkimuksia.

Ranska näkyy

Takana reilu viikko Ranskan etelärannikolla ja huomenna edessä siirtyminen Espanjaan, tähänastisen matkani yhdenteentoista maahan. Kuudetta viikkoa asuntoautossa asuneena reissaaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua arjelta. Aivan jokaisesta vastaantulevasta yksityiskohdasta ei tarvitse enää ottaa valokuvia tai pysähtyä ihailemaan kaikkia kotopuolesta poikkeavia maisemia henkeä haukkoen.

Välimeri

Milanosta otin ensin suunnan kohti Genovaa ja siitä edelleen Välimeren rannikkoa pitkin kohti Monacoa, Nizzaa ja Cannesia. Nämä tarunhohtoiset paikat kuittasin ajamalla pysähtymättä niiden ohi. Tosin Cannesissa poistuin jotenkin epähuomiossa moottoritieltä ja päädyin sekoilemaan tietöiden ja toivottoman ruuhkan sekaan kaupunkiin melkein tunniksi ennen pikatien uudelleen löytymistä. Paha ansa.

Toinen ansa oli moottoriteitä pitkin ajamisen hinta sekä Italiassa että Ranskassa. Maksoin yhteensä muutaman sadan kilometrin pikatieajelusta kahdessa maassa seitsemisenkymppiä, joka on kyllä aika helvetin suolainen hinta siitä huvista. Kaiken lisäksi viimeinen maksupiste ei kaikista aiemmista poiketen yhtäkkiä kelpuuttanutkaan käyttämääni maksukorttia. Käteistä oli tietysti hallussa tasan 1,22 € alle vaaditun summan, joten sain matkamuistoksi tulliaseman viereisestä konttorista A4-muotoisen maksumääräyksen ja sille viiden päivän maksuajan. Eivät sentään ylimääräistä rapsua enää rokottaneet vaan juttu selvisi alkuperäisellä summalla.

Ensimmäisenä kohteenani Ranskassa oli suomenranskalaisen tuttavani isäukon mesta Signes'ssä lähellä Marseillea. Miellyttävä pieni kylä kaikkine ranskalaisen maalaiskylän rekvisiittoineen. Kylän keskusaukiolla kahvila ja leipurinmyymälä, toisiinsa kiinnirakennettujen talojen välissä kiemurtelevat ahtaat kujat kulkukissoineen ja leikkivine lapsineen jne.

Palaan taas samaan kuin oikeastaan koko matkani ajan: Kun kylät ovat niin tiiviitä kuin ne täälläpäin ovat, on ihmisten päivittäinen kanssakäyminenkin ihan toisenlaista kuin sanotaan nyt vaikka Rääkkylässä. Kaikki ovat koko ajan niin paljon tekemisissä toistensa kanssa, että murjottamalla elämä muodostuisi sietämättömäksi. Jengi on välitöntä, ystävällistä ja puheliasta.

Signesin isäntäni Pierren kyydissä pääsin myös käymään Marseillessa, joka tarjosi mahtavat näkymät Notre Dame de la Garden kukkulalta  ja epäilemättä olisi tarjonnut paljon muutakin mieletöntä, mutta suurkaupungin hälinä ja tungos eivät nyt jotenkin iske. Lähinnä olenkin pyrkinyt välttämään kaikkia suurempia mestoja ja ajellut pitkin maaseutua.

Kolmen Signesissä viettämäni päivän jälkeen kaasutin Hymerin takaisin rannikolle ja jatkoin verkkaista matkantekoani kohti Gibraltaria. Lähtiessä piti vielä hoidella maksamaton tietulli, joka osoittautuikin melkoiseksi pirunnyrkiksi. Lappuun oli kyllä painettu, että konttori sijaitsee Aubagnessa ja vielä kohteliaasti osoitekin. Sitä eivät tosin tunteneet navigaattorini, Google, kaupungin nettisivu tai mikään muukaan netistä kokeilemani instanssi, vaikka yritin jumalauta mitä. Aubagne on onneksi täkäläisellä mittapuulla pieni kaupunki, joten arvelin löytäväni paikan kyllä ihan perinteiselläkin jäljitysmetodilla eli säkällä.

Ajoin keskustaan ja aloin etsiä vapaata parkkipaikkaa. Sellainen löytyikin näppärästi heti 2,7 km päästä keskustorista joten kävelyhommiksi meni. Kyselin ihmisiltä, päättelin ja järkeilin, harhailin ja kiroilin mutta kaikki turhaan. Kukaan tai mikään ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta paikasta. Lopulta marssin vastaantulleeseen kaupungin rahatoimistoon tai johonkin vastaavaan ja esitin asiani luukun takana istuvalle äijälle. Hän otti paperini, tutki sitä, raapi päätään, hävisi jonnekin ja palasi kymmenen minuutin kuluttua takaisin. Englantia ei kuomasta irronnut kuin pari sanaa joten oli pakko kuunnella ja katsoa viittovia käsiä tarkasti. Ovesta tuonne, liikenneympyrästä takavasemmalle, kolmannesta liikenneympyrästä oikealle ja lopulta vasemmalle, oikealle tai jonnekin. Merci vaan.

Ensin piti tietysti kävellä takaisin autolle, sitten löytää suurinpiirtein käymäni konttorin nurkille ja alkaa siitä yrittää miettiä saamiani ohjeita. Mutta jollain ihmeen kaupalla pystyin niitä seuraamaan niin pistävällä tarkkuudella, että lopulta tien varressa oli kuin olikin kyltti varustettuna identtisellä tekstillä maksumääräykseni kanssa. Ja siellä ystävällinen rouva jutteli jonkinlaiset englannitkin ja otti rahani vastaan kädenkäänteessä. Eikä mennyt koko urakkaan lopulta kuin neljä tuntia. Selvisi sekin, että kyseessä oli Gendarmerien eli santarmilaitoksen konttori. Ennemminkin olisi luullut salaiseksi palveluksi, sen verran hyvin oli laitos jemmattu ja tieto siitä pidetty piilossa.

Aubagnesta reittini vei Séten rannikkokaupungin kautta leirintäalueelle Colombiersiin, jonne asetuin viideksi päiväksi. Canal du Midin varrella sijaitseva satamakaupunki keskellä peltoja on eksoottinen viritys. Midin kanava on 241 km mittainen oikotie Välimereltä Atlantille. Se kiemurtelee pitkin rinteitä, ylittää laaksoja ja painelee läpi mäkien tunneleita pitkin kuin se olisi maailman luonnollisin juttu vesitielle.

Kun ihmisiä on kaikkialla, on myös voimaa kaikkialla. Tätäkin kanavaa työsti aikanaan 12 000 ihmistä 15 vuoden ajan. Syntyyhän sitä tulosta kun vaan laittaa tarpeeksi jengiä hommiin tarpeeksi pitkäksi aikaa. Eikä näitä systeemejä ainoastaan käytännöllisistä syistä ole rakennettu vaan kuten tässäkin tapauksessa, on taustalla myös halu jättää juuri se oman hallinnon merkki jälkipolville ihasteltavaksi. Niinpä rakenteet ovat usein täysin yliampuvan mahtailevia monumenttejea. Siinä missä pelkkä silta riittäisi on sillan lisäksi myös pari patsasta, kivipaasi kaiverruksineen ja ympäristökin koristeltu vallan tunnuksin.

Melko näyttävä systeemi on myös Colombiersin vieressä sijaitseva Étang de Montady. En edes yritä selittää, katsokaa ja lukekaa itse.

Nyt ankkuri ylös ja kohti Barcelonaa, morjens!

Yli Alppien, läpi harmaan kiven

Sveitsin ja Italian erottavien Alppien ylitys oli aikamoinen kokemus niin autoilijana kuin ihmisenäkin. Sveitsissä olin jo päässyt ottamaan tuntumaa vuoristoteihin, mutta vasta nätissä ja vehreässä laaksossa sijaitsevasta Brigin kaupungista alkava nousu kohti kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Simploninsolaa ja sen takana odottavaa Italiaa näytti mistä hommassa on kysymys.

Kakkosella kolmeakymppiä jyryyttäen kiipesin rekkojen kanssa somasti jonossa ensin Ganterin sillalle ja siitä edelleen ylemmäs ja ylemmäs kohti taivasta. Usemman kerran katsoin edessä kohoavia jättiläismäisiä huippuja ihmetellen, että miten juuttaassa noiden yli voi autolla tai yhtään mitenkään päästä.

Ganterin silta

Vastaan lasketelleet rekat heiluttelivat ajoviimallaan lasikuituista kotteroani kuin kaarnavenettä ja tien kapeudesta johtuen pelkäsin jatkuvasti vähintään vasemman sivupeilin menetystä. Sen sijaan tietä reunustavaan kaiteeseen otin ihan todellisen kontaktin eräässä jyrkkääkin jyrkemmässä nousussa. Sekunnin murto-osan herpaantuminen tupakkaa kojelaudalta hamutessa ja jo raapaisi Ijon Tichyn oikea etunurkka peltikaidetta. Sydän lennähti kurkkuun ja edelleen suusta ulos läsähtäen suoraan tuulilasiin, kimposi siitä onnekkaasti takaisin samaa reittiä paikalleen ja niin vain olen tässä yhä ilmielävänä tätä kaikkea teille kertomassa.

Seuraavalla levähdyspaikalla pususta jääneiksi fyysisiksi vahingoiksi paljastui onneksi vain hieman lohjennut etuvilkun kansimuovi ja parinkymmenen sentin naarmu auton sivulle taittuvaan puskuriin. Mutta arvethan vain lisäävät seikkailijan uskottavuutta. Aika hyvin raapaisu herätti kyllä tarkkailemaan kaistalla pysymistä entistäkin tarkemmin.

Metsä vuorenrinteellä harveni kituliaiksi pusikoiksi ja muuttui lopulta paljaaksi kivimaisemaksi. Piti pysähtyä suurinpiirtein jokaiselle levähdyspaikalle diggailemaan ja valokuvaamaan kun näkymä joka mutkan ja huipun takana oli niin täysin uskomaton. Mittakaava on metsätaipaleisiin tottuneelle ihan käsittämätön.

Neulansilmämutkia, tunneleita, katettuja ajoluiskia käytännössä pystysuoralla vuorenseinämällä, siltoja, koko ajan jotain jännää ja kymmeniä kilometrejä jatkuva ylämäki.

Lopulta tienvarren kyltti kertoi saapumisesta Simplon Passiin. Tajutonta. Lunta siellä täällä ja maisema kuin vieraalta planeetalta. Tunnelmaa tosin latisti hieman kanssani samalle paikalle pysähtyneet sata turistibussia ja niistä ulos tulvivat eläkeläiset. Minähän kun en ole mikään turisti, satuin vain ajamaan tästä ohi. Löysin autolle tyhjän parkkiruudun, kävelin ulos kolme askelta fiilistelemään vuoristoilman henkäyksiä ja ottamaan panoraamakuvan, minkä jälkeen jatkoin matkaa edes kahveja juomatta.

Reitin korkein kohta, 2015 m

Simplon Passista alkoi parinkymmenen kilometrin mittainen alamäki muuten samoilla spekseillä kuin noustessakin. Jos ei ollut nousu kovin rento ajokokemus niin ei sitä ollut kyllä laskukaan. Vähän väliä huomasin puristavani rattia rystyset läpikuultavina jännittäessäni omani ja vastaantulleiden autojen mahtumista rinnakkain kapealle tielle. Onnistuin välttämään uudet kontaktit niin autoihin kun kaiteisiinkin ja otin sen sijaan tällä erää viimeisen kontaktini Sveitsin kamaraan sekä join huipulla juomatta jääneet kahvit maan viimeisellä Shellillä, joksi kyltti pihassa sitä itsevarmasti väitti.

Heti Shellin jälkeen vuorossa oli Sveitsin raja-asema, jolla virallisesti patsastelevat totiset tullivirkailijat tarkkailivat varmaankin salaa tyytyväisinä liikennettä maasta poispäin ja samaan aikaan harmittelivat Italian suunnasta sinne tulijoita.

Italian puolella sen sijaan tullin kaverit vetivät röökiä koppalakit takaraivolla, elehtivät kiivaasti käsillään ja nauroivat rempseästi jonkun heistä juuri kertomalle hauskalle jutulle. Hidastin vauhtia ja aloin kurotella passia ikkunalaudalta, mutta yksi kuomista sai naurultaan sen verran viittoiltua suuntaani, että heitä ei nyt kertakaikkiaan voisi vähempää kiinnostaa se sinun passisi, sen kun painat kaasua vaan.

Alppimaan tasainen ja jämpti tienpäällyste vaihtui heti saapasmaan puolella kuoppaiseen ja suurpirteiseen. On se hyvä että edes Rooman valtakunnassa tykkäsivät tehdä teitä kun ei näköjään ole ketään enää sen jälkeen kiinnostanut, mietin väistellessäni töyssyjä ja kuoppia alamäen koko ajan loiventuessa.

Sveitsin pikkutarkkuudesta ja postikorttimaailmasta Italiaan siirtyminen näkyi heti kaikkialla. Joka paikka jotenkin hieman rempallaan, talojen parvekkeet ja pihat täynnä naruilla kuivuvaa pyykkiä, harava- sekä satelliittiantenneja sojottamassa milloin mistäkin talonnurkasta ja kaikin puolin aika hyvä meininki. Ulkoisesti ihan eri fiilis kuin juuri jättämässäni naapurimaassa.

Pyysin navigaattoria etsimään leirintäalueen ja sellainen kuulemma tulisikin vastaan hetikohta tien varrella sijaitsevassa Bavenon pikkukaupungissa. Camping Tranquilla löytyi keskeltä omakotitaloaluetta ja oli ihan mahtava mesta. Kaikki asuntoautoilijan tarvitsemat palvelut, uima-allas, edullinen hinta ja sijainti aivan keskustan kupeessa. Kun vielä paikan isäntä Luca, joka kaikesta päätellen myös asui respana toimineen vanhan keltaisen junan postivaunun toisessa päädyssä, puhui hyvää englantia ja oli muutenkin mukava kaveri, tein päätöksen Bavenoon jäämisestä ainakin pariksi yöksi saman tien.

Campeggio Tranquilla

Aamulla edellisillan vaikutelmani Italian toisenlaisesta tunnelmasta sai lisävahvistusta kävellessäni kohti Bavenon keskustaa. Kaikkialta kuuluva kovaääninen puheenpälpätys, talojen pihoilla tepastelevat kanat ja kukot, radioista soiva musiikki, kapeilla kujilla kuljeskelevat kissat ja niitä aidanraoista haukkuvat koirat loivat varsin erilaisen ilmapiirin kuin hiljaisessa ja järjestelmällisessä Sveitsissä. Ehkä liioittelenkin hieman ja romantisoin todellisuuden mielikuviani vastaavaksi, mutta niin on miltä näyttää, sanoi joku jopa minuakin viisaampi joskus.

Ehkäpä työläs könyäminen Alppien yli lempeästä Välimeren ilmastosta paikallisiin pakkasiin, lumikinoksiin ja rosoisille kivirinteille vitutti muinaisia alkusveitsiläisiä niin, että he päättivät perillä sulkeutua omiin oloihinsa ja haistattaa pitkät koko muulle maailmalle.

Baveno

Ja kun sielläkin osa porukasta lopulta epäilemättä katkeroitui vieläkin enemmän, muuttivat he taas hieman pohjoisemmaksi ja niin edelleen. Lopulta jäljellä oli enää se kaikkein katkeroitunein ja synkkämielisin joukko ahdistettuna Euroopan pohjoisimpaan nurkkaan. Ja kun pohjoisempaakaan maata, mihin paeta kun meno ympärillä taas liiaksi rentoutuu, ei enää löytynyt, asettuivat he lopullisesti sinne ja alkoivat kutsua itseään suomalaisiksi.

 

Viivyin Bavenossa lopulta maanantai-illasta perjantaiaamuun saakka. Meiningin puolesta olisin voinut helposti jäädä kaupunkiin ja Camping Tranquillaan vielä vaikka kuinka pitkäksi ajaksi, mutta uudet seikkailut odottivat jo etelämpänä.

Perjantaina ajoin vajaa sata kilometriä Milanoon, jossa jääkiekon paikallinen Serie A2-liiga polkaistiin käyntiin ottelulla Milano Rossoblu vastaan Hockey Pergini, ja vietin yhden yön paikallisella leirintäalueella. Matsista lisää täällä.

Lauantaiaamuna asetin kurssin länteen kohti Ranskaa ja Marseillesin lähellä sijaitsevaa Signesin pikkukylää kohti. Matkalla näin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni Välimeren omin silmin, mutta siitä ja muusta perillä odottaneesta lisää ensi kerralla.

Jatkan tutkimuksia.

Kukkuu

Donauwörthissä viettämäni neljän päivän jälkeen otin suunnan Itävallan ja Liechtensteinin kautta kohti Sveitsiä. Muutaman keikkapäivän verran siellä olen käynyt ja nähnyt niillä reissuilla maata pienen vilauksen hotellien ja keikkapaikkojen lähikortteleissa. Jokseenkin sympaattinen kuva Sveitsistä noiden visiittien myötä on jäänyt.

Liechtenstein oli pienoismalli. Pysähdyin jossain maan pikkukylässä ja tein puolen tunnin kävelylenkin näkemättä mitään ihmeellistä. Omakotitaloja, kalliita kahviloita ja ihan perusmeininkiä. En tunne Liechtensteinilaisten mielenlaatua, sikäli kun se nyt yhtään sen erilaisempi on kuin ihmisillä muuallakaan, mutta oma pieni maa heillä kuitenkin on. Sveitsin frangeilla hoitelevat raha-asiansa ja muutenkin mesta tuntuu olevan jonkinlainen Sveitsin Ahvenanmaa. Liikennemerkitkin ovat tismalleen samaa designia kuin alppinaapurissa. Ja niistä sentään yleensä huomaa maan vaihtumisen jos ei mistään muusta.

Liechtensteinin ja Sveitsin raja

Ensimmäisten oikeiden vuorten ilmestyessä horisonttiin Bodenseen itänurkassa alkaa mehtäläisen henki salpaantua. Siinä on kotimaisemaan verrattuna jotain niin perusteellisen väärää kun taivaan paikalla onkin maata. Perspektiivit sun muut aivosolujen asennot heittävät täydellistä häränpersettä noita tajuttoman kokoisia kiviseiniä vierestä katsellessa.

Liechtensteinissa viettämäni tunnin jälkeen suunnaksi Zürich. Touring24.info vinkkasi ystävällisesti kaupungin ydinkeskustasta sopivan tuntuisen asuntoautoparkin kolikoilla toimivine sähkö- ja vesipisteineen. Suurkaupungin syke ja vaihtoehtomeiningit houkuttelivat kolmen viikon maaseutu- ja pikkukaupunkimatkailun jälkeen.

Liechtenstein etualan kylän ja taustalla näkyvän vuoren välissä.

Mutta olisinkohan voinut huonommin saapumisajankohtani valita? Tuskinpa vain. Neljän tienoilla perjantai-iltapäivästä tie Zürichin keskustaan oli tietysti täysin toivottoman ruuhkan vallassa. Parin tunnin nykivän matelun jälkeen navigaattori ilmoitti saapuneeni perille, mutta paskat siellä mitään parkkia ollut. Toinenkin kohtalotoveri, saksalainen, omaani hieman isommalla mutta samanikäisellä Hymerillä ajava, sekoili kanssani touring24:n ilmoittaman sijainnin ympäristössä ja ihan yhtä turhaan kuin minäkin.

Kun vielä eksyin siinä rytäkässä aivan pienenpienten ja kapeatakin kapeampien keskustan katujen labyrinttiin kätevällä kaupunkiautollani, olin lopulta edes hieman sivummalle löydettyäni niin raivona ja yltäpäältä hiessä tehostamattoman ohjauspyörän kääntelystä, että päätin painua saman tien helvettiin koko pitäjästä. Pitäkööt rientonsa.

Ilta alkoi jo hämärtää mutta ruuhka pysyi yhtä tahmeana kuin koko kaupungissa jo viettämäni parituntisen ajan. Lopulta noin kahdeksan maissa illalla alkoi Zürich jäädä taakse ja aloin etsiä yöpaikkaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Rahatilanne ei varsinaisesti edellyttänyt leirintäalueella eikä varsinkaan sveitsiläisellä leirintäalueella yöpymistä, joten yritin etsiä levähdyspaikkaa, parkkipaikkaa tai mitä tahansa mihin yöksi pysähtyä.

Olin jo aiemmin päivällä huomannut, että maa on todella tiuhaan asutettu. Vuorenhuippujen väleissä on kyliä ja kaupunkeja aivan kiinni toisissaan. Joka paikassa. Vielä paljon tiheämmässä kuin Saksassa, jota olen jo pitänyt melko loppuunasutettuna maana. Kaikki löytämäni parkkipaikat olivat yksityisiä ja ehdottoman verboten on kenenkään niille pysäköidä ilman lupaa. Levähdyspaikoilla saa pysähtyä kahdeksi tunniksi mutta sitten on jatkettava matkaa.

Lopulta avun tarjosi jo kerran pettänyt touring24, josta löysin asuntoautoille muuten tietysti ihan yksityisen pysäköintipaikkansa tarjoavan hotellin Bruneggin kylästä. Ei vettä, ei sähköä, mutta sentään pala maata pyörien alle.

Seuraavana päivänä ajoin läheiseen Lenzburgin kaupunkiin huomattuani aamukävelyllä Bruneggin olevan pelkkä pikkukylä ilman mitään erityistä nähtävää. Lenzburgissa vastassa oli sama ongelma pysäköintipaikan löytämisestä, mutta lopulta eräältä sivukadulta löytyi  tyhjä "besucher"-parkkiruutu. Auto parkkiin ja kävellen kaupungille.

Kolmisen tuntia myöhemmin palasin autolle ja ryhdyin ruuanlaittopuuhiin. Hetikohta huomasin jonkun äijän kurkkivan autoni ikkunoista sisälle hyvin uteliaana. Jätin pöperön hautumaan ja avasin oven: poliisit! Tiedustelin ongelmaa, jonka kantonpolizei kertoi olevan se, että jostain kadunvarren talosta oli soitettu heille ja kerrottu kadun varteen pysäköineen ulkomaisen auton. Näytin pyynnöstä passini, kerroin millä asialla olen ja että Lenzburg on tämänhetkinen sijaintini puhtaan sattuman ansiosta. Hieman pettyneen oloisena poliisit jättivät minut rauhaan, mutta toinen sentään vielä lähtiessä avasi poliisiauton ikkunan ja kysyi milloin olen poistumassa maasta. Tervetuloa Sveitsiin, perkele!

Lenzburg juuri ennen auringonlaskua

Söin ja huomasin henkilökohtaisen tunnelmani Lenzburgin suhteen laskeneen siinä määrin, että päätin poistua kaupungista saman tien. Polttoainetankki vain oli melko samassa jamassa kuin pankkitilini, tilipäivä maanantaina ja nyt elettiin vasta lauantaita. Kun en muutakaan keksinyt, palasin Bruneggiläiselle parkkipaikalle. Siellä sentään saisin olla rauhassa, sen kävin varmistamassa erittäin ystävällisesti minuun suhtautuneelta hotellin vastaanottovirkailijalta.

Maaseutuhotellin parkkipaikka Bruneggissa.

Eikä Brunegg lopulta niin surkea paikka ollutkaan. Aivan parkkipaikan vieressä kohosi pieni vuori, 600 metriä korkea Chestenberg, jonka huipulla vanha linna. Sellainen tuntuu tosin olevan likipitäen jokaisella vähänkään merkittävämmällä kukkulalla. Kylät puolestaan näiden linnojen alapuolella laaksossa. Kelpaa aatelisten niissä elvistellä.

Linnanpihalle sunnuntaiaamuna kavuttuani huomasin sieltä lähtevän wanderwegin, vaelluspolun, kohti alhaalta paljon matalammalta näyttänyttä vuorenhuippua. Linna olikin vain vuoren eräänlaisella sivuharjanteella ja huippu jossain paljon ylempänä. Kolme tuntia ja kymmenkunta kilometriä kävelyä, joista puolet tietysti ylämäkeä, tarjosivat lenzburgilaisen kylmän vastaanoton sijasta upeita maisemia ja kaunista luontoa. Mieli leppyi ja seuraavana päivänä jatkuva matkakin alkoi jo nostaa fiilistä.

Birr Chestenbergin huipulta nähtynä

Saavuin Sveitsiin perjantaina puoliltapäivin ja poistuin sieltä tänään, maanantai-iltana. Vaikka maa on suorastaan kuvankaunis vuorineen, niillä laiduntavine elukoineen, viljavainioineen, vanhoine taloineen ja linnoineen, jotenkin se on silti pysähtyneen tuntuinen. Kaikki on selvästi ollut valmista niin kauan, että jonkinlainen "liike" puuttuu. Kun on nähnyt yhden alppikylän koristeellisine kartanoineen, on nähnyt ne kaikki.

No, ihan kaikkia en ehkä nähnyt, mutta matka maan halki pohjoisesta etelään tarjosi yhtä ja samaa sielunmaisemaa. Millintarkasti hoidettuja pihoja, puutarhatonttuja, uusia Audeja, Bemareita ja Mersuja, sadoittain Löwen ja Stern -nimisiä pikku hotelleja.

Ja vaalijulisteita. Jotkut vaalit olivat tuloillaan ja jokainen liikenevä tila oli päällystetty luottamusta herättävästi hymyilevillä kasvoilla sekä äänestysnumerolla. Yksi vakuutti uutta voimaa, toinen perussveitsiläisiä arvoja ja aika moni pitävänsä rajat tiukasti kiinni muukalaisilta. Ylivoimaisesti pelottavimmat julisteet oli pystyttänyt Schweizerische Volkspartei, SVP. Sveitsissäkin Halla-ahon ajatusmaailma on vahvoilla.

Sveitsi on vaarassa.

Sveitsi on perinteisesti halunnut tulla toimeen omillaan ja taktiikka on kieltämättä toiminut, ainakin useimmilla näyttää menevän taloudellisesti hyvin. Maa on jopa Saksaan verrattuna hyvin varakkaan tuntuinen ja näköinen. Tosin rajat on haluttu pitää kiinni vain ihmisiltä. Muiden kulttuuri tuttuine brändeineen ja ilmiöineen sekä tietysti ja varsinkin rahat kyllä kelpaavat mainiosti.

Mutta mitä se on merkinnyt maalle itselleen? Jonkinlaista luutumista aivan varmasti. Vertaan jälleen Saksaan, mutta siihen on Sveitsin kanssa samaa kieltä puhuvana ja itsellenikin tuttuna naapurimaana hyvä verrata. Saksa on lopulta hyvin monenlaisten kulttuurien sulatusuuni. Suurilla kaupungeilla on selvästi tunnistettavat erityispiirteensä ja jokaisen nurkan takaa voi löytyä jotain yllättävää. Kuten jo aiemmin mainitsin, Sveitsi tuntui olevan nähty aika äkkiä.

Tietysti Sveitsiinkin mahtuu yhtä sun toista, anarkistipunkkareita, kansallispuvuissa alppitorvea soittavia perinneihmisiä ja kaikkea siltä väliltä. Mutta huomattavasti Saksaa paremmin se kaikki on piilotettu. Ja vaikka vanhan säilyttämistä arvostankin, on Sveitsissä kaikki ainakin päällisin puolin jo makuuni vähän liiankin museoitua.

Julkista tilaa tuli ainakin oman lyhyen visiittini aikana vastaan hyvin vähän. Kaikki paikat on varustettu oleskelun kieltävin kyltein ja joka paikassa on suorastaan hysteerisen siistiä ja puhdasta. En tarkoita sitä, että paikkojen täytyisi olla rempallaan ja likaisia, mutta välillä tuntui kuin katselisi pienoismallia. Suurten korkeuserojen maassa tällaisen vinkkelin löytäminen ei ole vaikeata, voi nähdä kokonaisen kaupungin kertasilmäyksellä. Kauempaa se näyttää ihan oikealta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa kyseessä olevan pelkkien kulissien.

Lenzburgilaiselta kyylältä ja poliiseilta saamani tervetulotoivotus ei varmasti tehnyt oikeutta kokonaiselle kansakunnalle, joten palaan varmasti vielä käkikellojen ja natsikullan maahan jatkamaan tutkimuksia.

Tänään ylitin Alpit ja saavuin ensi kertaa elämässäni Italiaan. Näistä enemmän seuraavassa jaksossa.

Old is not dead!

Ajettuani läpi Viron, Latvian, Liettuan, Puolan ja ihan kohta myös Saksan, on erityisesti yksi seikka kiinnittänyt huomioni: rakennuskanta kaikkialla on ikivanhaa. Jokapäiväisessä asuin- tai liikekäytössä on satoja vuosia vanhoja taloja. Majailen tällä hetkellä Donauwörthissä Tonavan ja Wörnitz-joen risteyksessä ja tämäkin kaupunki on kuin suoraan vanhasta maalauksesta.

Kuinkahan kaikki nämä vanhat talot ovat säästyneet tuholta siinä ratkaisevassa vaiheessa kun ne ovat menneet pois muodista, eli n. 40–80 vuoden iässä? Meillä Suomessa talojen keskimääräinen käyttöikä pyörii kai jossain 30–50 vuodessa. Ihan hatusta vedetty luku, mutta eipä tuota vanhempia taloja paljon tule vastaan.

Itse täytän vasta 40, mutta lapsuuteni Joensuuta ei samaksi kaupungiksi tänään enää tunnistaisi. Koko kaupunki on jyrätty sileäksi ja rakennettu uudelleen tässä verrattain lyhyessä ajassa. Viimeisiäkin keskustan puutaloja lahotetaan pystyyn uusien sementtikuutioiden tieltä ja eri kaupunginosien omakotitaloalueet muuttuvat vanhaa tunnelmaa henkivistä puukylistä uusien valmistalopakettien esittelyalueiksi.

Ensin ajattelin, että pohjoinen ilmastomme kertakaikkiaan vaatii rakentamaan kaiken uusiksi verrattain usein, mutta sitten muistin Ruotsin ja Norjan vanhoine rakennuksineen ja kokonaisine kaupunkeineen ja kylineen. Venäjällä tietenkin kaikki on vanhaa kun ei ole ollut varaa rakentaa uutta, mutta sielläkin vanhaa korjataan kovaa vauhtia purkamisen sijasta. Baltian maat, Puola ja Tanska ovat täynnä satoja vuosia sitkeästi pystyssä sinnitelleitä taloja ja Saksa on yksi iso ulkomuseo.

Entisen itäblokin alueella kunnostetaan kommunismin kourissa aivan atomeiksi murentuneitakin vanhoja rakennuksia uuteen loistoon samaan aikaan kun Joensuussa Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö (sic) väijyy silmät kiiluen vasta ensimmäistä vuosisataansa keskustassa seisovaa Jokelan rakennusta. Talon korjaaminen ei säätiön väelle näytä olevan minkäänlainen vaihtoehto.

Jokelan naapurikorttelista purettiin kesällä sanomalehti Karjalaisen vanha pääkonttori. Talo alkoi juuri päästä yli epämuodikkaan vaiheen ja näyttää arvokkaasti vanhenevalta kun se räjäytettiin uuden ja muodikkaamman tieltä. Siinä meni taas yksi neljänneskorttelin kokoinen palanen kaupunkikuvaa eikä takaisin tule. Tilalle nousevan uudisrakennuksen voin kyllä kuvitella mutta en halua.

Eurooppaa on moukaroinut pelkästään viime vuosisadalla kaksi maailmansotaa, joiden lisäksi itäosaa vielä puoli vuosisataa hallinnnut kommunismin rautainen koura, jonka puristus murensi korvaamattomia rakennusaarteita "edistyksen" tieltä. 1900-luvun pari viimeistä vuosikymmentä samaa otetta tavoitteli hillitön talousjuhla, jolle kaikki vanha on pelkkä materiaalisen rikastumisen hidaste.

Siitä huolimatta näen täällä kaikkialla ympärilläni vuosikymmeniä ja -satoja kerrostuneina päällekkäin, vierekkäin ja sisäkkäin. Vaikka paljon vanhaa on varmasti täälläkin hukattu, näyttää suuri osa siitä olevan tallessa. Kuinka tämä on mahdollista?

Suomi kulkee toista tietä. Vanhan korjaaminen on liian kallista, liian vaikeaa ja liian sitä sun tätä. Omalla tavallaan se tietysti luo maahamme uniikin rakennuskannan, jossa kaikki on ollut vielä hetki sitten uutta ja kiiltävää. Käytännössä suurin osa rakennuksistamme on täsmälleen siinä epämuodikkaassa vaiheessa, jolloin ne näyttävät kaikkien mielestä karmeilta. "70-luvulla rakennettu" on kai pahinta mitä rakennuksesta voi tänä päivänä sanoa. 80-lukuinen on esteettisesti punan poskille nostava ja 90-lukuinen alkaa vaatia jo peruskorjausta. Uudempia on vähän ja vanhempia vielä vähemmän.

Jatkan tutkimuksia.

Varsova

Kallmünz

Saksalainen joustamattomuus

Tänään vierailin panimofestivaaleilla Bodenwöhrissä, joka on pieni kylä täällä itäisessä Baijerissa. Kylän keskustaan oli pystytetty valtava teltta esiintymislavoineen ja pitkine pöytineen. Perinteisiin baijerilaisasuihin puketuneet naiset kantoivat valtavia oluttuoppeja ja ruoka-annoksia vierailijoille ja taustalla soitti mukavaa ryyppäysmusiikkia nahkahousuihin ja hassuihin hattuihin pukeutunut bändi.

Bodenwöhr Brauereifest

Teltan ulkopuolella sijaitsivat ruokakojut, joista sai tietysti makkaraa ja perunasalaattia, meheviä lihankimpaleita tai vaikkapa paistettua kalaa. Jälkiruuaksi tarjolla oli vaikka minkälaista käsintehtyä makeista ja pullaa koristeellisesta vaunusta käsin myytynä. Tunnelma perjantaina alkuillasta oli leppoisa, ihmiset söivät, joivat, keskustelivat ja nauroivat poikkeuksetta duurissa kulkevien sävelmien tahdissa.

Siinä pihviä ja perunasalaattia paikallisen panimon appelsiinikolan ryydittämänä nautiskellessani en voinut olla miettimättä, miltä vastaava tapahtuma näyttäisi kotipuolessa. Koska alueella tarjoillaan olutta, olisi anniskelualueen tietysti oltava aidattu. Suomalaisilla rockfestareillahan on viranomaisten vaatimuksesta nähty jo useana vuotena peräti kaksinkertaisella aidalla ympäröityjä ryyppykarsinoita. Siis ensin yksi aita, jonka jälkeen kaikilta kielletty rajavyöhyke ja vasta sen ympärillä varsinainen ulkoaita. Seuraava askel on epäilemättä molempien aitojen sähköistäminen ja alueen nurkkiin pystytettävät konekivääritornit valonheittimineen.

Ruokaa ja olutta tarjolla ilman raja-aitoja

Bodenwöhrin kemuissa kalja kannettiin pöytiin jos ei itse jaksanut hakea. Samoin ruoka. Litran tuoppi maksoi suomalaisen ketjuravintolan keskariputelin verran ja kaksi herkullista pihviä paikallisella perunasalaatilla vitosen. Poissaolollaan loistivat aidat ja turvavyöhykkeet, keltaliiveissään kaikkialla vaanivat järjestysmiehet ja ennen kaikkea meluisat humalaiset. Liikkeellä oli sen sijaan paljon perheitä lapsineen ja koirineen, joka ei näillä tarjoiluilla tulisi tietysti Suomessa kysymykseenkään.

Eivätkä tulisi kyllä ne tarjoilutkaan. Kaljanmyynnin ilman em. turvajärjestelyitä kieltäisi mahtikäskyllään yksi viranomainen ja ruuanmyynnin ilman sen tuhatta lupalippua ja tarkastuskäyntiä toinen. Lapset ja koirat pidettäisiin tietenkin tiukasti koko tapahtuman ulkopuolella ja muutenkin tällainen metelöinti keskellä kylää on kiellettävä välittömästi, marmattaisivat kansalaiset sanomalehtien yleisönosastoilla.

En halua romantisoidakaan eksoottista ulkomaankokemusta sen kummemmin, mutta ei voi kyllä välttyä ajatukselta, että kuinka ihmeessä Suomessa on päädytty nykyisenkaltaiseen mielettömään byrokratiahelvettiin heti jos jossain on yhtään hauskanpidon uhkaa ilmassa? Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Hesarin uutinen Simpsoneista tutun Duff-oluen kieltämisestä. Liian hauska idea, ei voida sallia.

Tekisi mieli marssia tämän, siis tämänkin päätöksen tehneen Valviran konttoriin ja kysyä kenen helvetin idea tämä taas oikein oli? Kenellä on kanttia tunnustaa täydellinen huumorintajuttomuutensa julkisesti? Ja mitä ihmeen iloa tai edes hyötyä tällainen voi kenellekään tuottaa?! Suomessa kuten täällä Saksassakin alkoholinmyynti on yksiselitteisesti kielletty alle 18-vuotiaille. Aikuiset osaavat käsittääkseni tehdä omat ostopäätöksensä.

Paitsi että eivät osaa. Kaljaa saa ostaa vain silloin kun kello ei ole liian vähän tai liian paljon. Ja vain jos pullon etiketti on tarpeeksi tosikkomainen. Kafkakin olisi kateellinen. Ja meidän mielestämme juuri saksalainen on virallinen, järjestelmällinen ja huumorintajuton!

Olen viettänyt tässä maassa aikaa vuosien varrella melko paljon ja tiedän täkäläisten jättävän typerät viranomaispäätökset kylmästi omaan arvoonsa. Ja jos ei viranomainen tätä vinkkiä vielä tajua, noustaan päätöstä vastaan ja pakotetaan perumaan se.

Kotimaani pilkuntarkasta älyttömimpienkin päätösten nöyrästä noudattamisesta kertoessani täkäläiset ystäväni eivät ole uskoa kuulemaansa. "Kalja täytyy juoda täsmälleen määrätyllä alueella, jonka rajaa ei saa ylittää millilläkään?" "Tupakkaa ei saa polttaa maahan piirretyn viivan sisäpuolella ulkoilmafestareilla?" "Edes vesipulloa ei saa viedä ulos anniskelualueelta?!"

Kun kerron vielä tarinoita ei niin pitkä aika sitten tavallisista ravintoloiden kenkä- tai kravattisäännöistä, ruuanostopakosta kaljan kanssa tai kuinka viime vuonna kotipitäjässäni piti kulku kesäravintolan terassille suoraan ulkoa estää ja tehdä uusi reitti eri ovesta ja sisäkautta, alkavat he kysellä, että joko siellä kaukana pohjoisessa tiedämme Itä-Saksankin kuuluneen länteen jo parin vuosikymmenen ajan?

Kotona sen kaiken typeryyden tietää ja siihen on tottunut, mutta muualla sen sitten vasta todella tajuaa: olemme me toopet kyllä maalanneet itsemme nurkkaan pahemman kerran. Ja kaikki "kansalaisten hyvinvoinnin" nimissä.

Lomalla

Uuden tutkiminen ja suuret seikkailut eivät varsinaisesti ole viime päiviäni värittäneet. Makailen Ijon Tichyn kanssa Murner-järven leirintäalueella Wackersdorfissa Saksassa. Paikan rento ilmapiiri on imaissut mukaansa ja aika on kulunut kirjoittaessa, lukiessa ja syödessä.

Uimassa olen muistanut käydä vieressä liplattavassa tekojärvessä, jonka vesi on suorastaan poikkeuksellisen kirkasta. Lammikko on itse asiassa 60–80-luvuilla toiminut hiilikaivos, joka on myöhemmin täytetty vedellä ja palvelee nyt virkistyskäytössä kaupunkilaisia, leirintämatkailijoita ja mm. naapurissa toimivaa Wackersdorfin purjehduseuraa.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin ollut seurata leirintäalueella kuhisevaa karavaanarielämää, jota kai itsekin nyt sitten elän. Tällaista tuoretta asuntoautoilijaa naapureiden toinen toistaan kovemman luokan viihdeviritykset hämmästyttävät. Ijon Tichyn kylkeen olen toki minäkin laittanut simppelin aurinkokatoksen, jonka alla muovipöytä ja pari tuolia, mutta pidemmälle ehtineillä pelkkä kaiken oheisroinan paikalleen asentaminen kestää tuntikausia pysäköinnin jälkeen.

Ja onpa alueella tietysti ympärivuotisiakin asukkaita. Heidän vaununsa kivijalkoineen, piha-aitoineen, räystäineen ja puutarhatointtuineen eivät enää edusta kovinkaan liikkuvaa elämäntyyliä, mutta ymmärrän kyllä pysyvänkin asumisen edut tällaisessa paikassa. Naapurit ovat leppoisia ja hyvällä tuulella, hyvät palvelut ihan vieressä ja oikean talon hinnalla asuu omassa vaunussa vaikka yhtä aikaa useammallakin leirintäalueella.

Mutta enpä tiedä, olisiko minusta muuttamaan tänne pysyvästi. Ainakin toistaiseksi asuntoautoilussa viehättää nimenomaan vapaus nostaa ankkuri ja jatkaa matkaa milloin tahansa. Nyt nautin vielä pari päivää Murner Seen hyvästä säästä ja tunnelmasta, mutta loppuviikosta ajattelin pakata taas romut tavaratilaan ja suunnata auton keulan kohti etelää. Minne tie vie, se jääköön nähtäväksi.

Viro–Latvia–Liettua–Puola–Saksa

Matka jatkuu. Tätä kirjoitan jo Dresdenissä, Saksassa. Viime päivät olen viettänyt lähinnä auton ratissa, sinkoillen välillä ihan fiiliksen mukaan sivuun pääteiltä ja nukkunut yöt parkkipaikoilla.

Tartosta ajoin 24 km Kavastun kylän läpi virtaavalle Emajoelle, jonka ylittävä lossi löytyi sieltä mistä pitikin, mutta oli kahlittu kettingeillä rantaan kiinni niin tiukasti, että matkanteko sen kyydissä piti unohtaa. Rannalla oleva muistokyltti ei tiennyt Karpon kertomasta varkaudesta mitään vaan väitti, että eräänä yönä vuonna 1983 kiinnityskettingit pettivät ja lossi karkasi alavirtaan. Ajopyörä (?,  opaskyltissä "drive wheel") upposi jokeen ja sen pituinen se.

1999 ajopyrä ongittiin joenpohjasta ja paikallisen yrittäjän Tiit Veeberin avulla tilalle asennettiin nykyinen lautta. Kyltti kertoi sen myös olevan laatuaan Viron viimeinen yhä toiminnassa oleva lossi. Sikäli mikäli yhtään ymmärsin rannalla seisovalle ilmoitustaululle ripustettuja aikatauluja, olisi nytkin pitänyt päästä virran yli että heilahtaa, mutta hiljaistapa oli.

Kavastun lossi

Emajoelta suuntasin Ijon Tichyn keulan kohti Latviaa, Liettuaa ja Puolaa, joiden kautta ajattelin ajella kohti Saksaa. Keskiviikkoiltapäivään saakka sää näyttikin mukavan aurinkoiselta vapaata ajelehtimista ajatellen, kunnes taivas aukeni ja vettä alkoi tulla sen täydeltä. Sateen myötä ei paljon huvittanut ulkoilla, joten annoin tien viedä. Tie vei läpi Latvian ja lopulta aina eteläiseen Liettuaan lähelle Puolan rajaa saakka. Koko päivän ajettuani pysäköin auton huoltoaseman pihaan, kokkasin iltapalan ja painuin unille.

Torstaiaamuna sain ylittää rajan Puolan puolelle jälleen auringonpaisteessa, mutta jo aamupäivällä vesisade jatkui. Kökötin siis sateensuojassa ratin takana jalka kaasupolkimella ja paikallista liikennettä jännittäen sompailin edelleen kohti Varsovaa ja sen lounaispuolella alkavaa A2-moottoritietä.

Puolan liikennekulttuuri on vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus. Tiet ovat kaksikaistaisia, kapeita ja vittu TÄYNNÄ kaikenlaisia autoja pikkuruisista Polski Fiateista jättimäisiin rekkayhdistelmiin. Käytännössä siis vilkkaimmat tiet ovat yhtä jonoa. Joku on noitunut sikäläiset tiet niin, että siellä ajavat kuvittelevat satoja kilometrejä pitkässä jonossa ajamisen nopeutuvan huomattavasti päättömällä ohittelulla.

Meinasin ajaa ojaan kun takaani karautti yllättäen ja pyytämättä keltainen BMW minun ja edelläni ajavan rekan väliin. Bemarikuskin onnistui viime tingassa väistää vastaan tullutta Scaniaa ja heittelehtivällä paniikkijarrutuksella änkeytyä parin auton mittaiseen rakoon edessäni. Tästä alkoi viihdyttävä ja etenkin jännittävä näytelmä. Sain seurata noin vartttitunnin ajan kun bemari uhmasi kuolemaa tehden neljätoista toinen toistaan järjettömämpää ohitusta. Tiehen maalatuilla viivoilla, liikennemerkeillä, mutkilla, mäillä tai millään ei ollut mitään väliä. Ohi oli päästävä jokaisesta heti. Ja molempiin suuntiin autojono oli käytännössä katkeamaton kymi.

Neljäätoista ohitusta ja epäilemättä useaa liki sydänkohtausta, lukkojarrutusta ja niistä johtuvaa jonon jatkuvaa aaltoliikettä myöhemmin kaveri päätti pitää tauon ja kääntyi huoltoaseman pihaan. Noin viisitoista sekuntia myöhemmin seurasin itse perässä samat mielessä. Nuo viisitoista sekuntia olivat siis palkka mielipuolisesta ajotyylistä, jonka oli oltava kuomalle itselleenkin aivan yhtä järkyttävää kuin meille muillekin. Mitähän jätkä mietti huoltoasemalla? Että "tulinpa hyvin tuonkin pätkän, pääsin ohi vaikka kuinka monesta hitaammasta".

Eikä tuo bemarikuski suinkaan ainoa tollo ajamani tien päällä ollut, erottuipahan vaan hyvin joukosta autonsa huomionkeltaisen värin ansiosta. Sinänsä Puolan tiestö on kehittynyt valtavasti niiden vuosien aikana kun itse olen matkaa niitä pitkin tehnyt. Asfaltti matkalla Liettuan rajalta aina Saksaan saakka on muutamaa vielä remontoimatonta pätkää lukuunottamatta upouutta, kaistamaalaukset tuoreita jne. Tiet olisivat todellinen ilo ajella läpi kauniiden maisemien jos liikennettä olisi korkeintaan kahdeskymmenesosa nykyisestä.

Varsovan takaa alkavan valmiin moottoritien loppuessa n. 100 km ennen Saksaa ajattelin poistua valtaväylältä ja ajella rajan yli pienempiä teitä pitkin. Ajelin läpi pikkukylien ja -kaupunkien ihmetellen, että mistähän sinne Saksaan nyt oikein pääsee. Navigaattoria en viitsinyt päälle laittaa kun ei kerran kiirettä mihinkään ole. Lopulta vastaan tuli kyltti, jossa lukevan paikannimen perässä oli valkoinen soikio, jonka keskellä kirjain D. Sinne siis.

Tie oli todella pieni ja kuoppainen. Räkäinen sosialistiasfaltti oli peitetty uudella kapitalistisella, mutta vain osittain. Tien toiseen laitaan jäi kaistale vanhaa ja kuoppaista kinttupolkua. Niinpä aina jonkun vastaantullessa oli väistettävä uudelta pinnoitteelta sivuun niin, että pelkääjänpuolen pyörät könysivät vaihtelevankokoisissa montuissa ja lätäköissä. Olin jo varma, että joku oli kääntänyt näkemäni opasteen tälle tielle pelkkää huumorimieheyttään, kunnes vastaan tuli jälleen sama kyltti D-kirjaimineen mutta vähemmillä kilometreillä. Oikealla tiellä siis oltiin.

Kylänraitti läntisessä Puolassa

Seuraavassa risteyksessä kyltti ilmoitti, että edessä on laivamatka yli Odra-joen. Painorajoitus 6 tonnia, aikataulut jokaiselle viikonpäivälle ja kuva laivasta. Siis ihan oikeasta laivasta savupiippuineen. Harkitsin nöyrtymistä ja kääntymistä takaisin tulosuuntaan, mutta koska laivalle oli opasteen mukaan vain 6 km, ajattelin kuitenkin käydä katsomassa. Ja jumalauta, tie todellakin päättyi joenrannan lauttalaituriin. Itse lautta oli vain hieman pari päivää aiemmin ihailemaani Kavastun lossia suurempi, no, lautta. Mutta Emajoen hiljaisuuden sijasta Odralla oli päällä täysi rähinä. Epäuskoisena katselin vastarannalta juuri irtautunutta lauttaa pari henkilöautoa kyydissään. Arvinsalmen jykevään teräslossiin tottuneelle tämä olisi seikkailu!

Ja olihan se. Lisäkseni lautalle ajoi kaksi muutakin autoa, joista jälkimmäistä lossi palasi jopa hakemaan jo rannasta irtauduttuaan. Lossin kahden hengen miehistö sääteli vaijereiden kireyttä käsipelillä, eikä moottoria tarvittu kuin aivan matkan alussa ja lopussa. Suurin osa taipaleesta liikuttiin virran liikettä ovelasti hyväksikäyttäen.

Odra-joen lossi

Merimies on eri mies

Lautalta poistuttuani asetin navigaattoriin määränpääksi Saksan ja n. kymmenen kilometrin päässä syrjäinen sivutie vaihtuikin sileäksi Saksaan johtavaksi valtaväyläksi. Rajalla odotti valtava tullikompleksi eri sektoreineen ja kymmenine rakennuksineen. Asemaa oltiin jo purkamassa, eikä sen kohdalla tarvinnut juuri edes hidastaa. Tullimiehiä, tai ketään muutakaan, en koko entisellä raja-asemalla nähnyt. Hujuit vaan läpi koko paskan. Arvostan. Saksan sileitä teitä pitkin matka alkoi taittua toden teolla ja yöksi kurvasin navigaattorin neuvomaan Freienpark Dresdeniin. Auto parkkiin, peseytyminen leirintäalueen tuliterässä yksityisessä suihkutilassa, iltapala ja unta palloon.

Matkalla Baltian ja Puolan halki ehdin miettiä yhtä sun toista Euroopan tilasta. Via Balticaa ja Puolan valtaväyliä ajellessa  ei enää näy se toinen Eurooppa, joka odottaa kulkijaa heti kun niiltä poistuu. Siellä lehmät lypsetään laitumella käsipelillä ja ajellaan yhä hevos- tai härkäpelillä pitkin karmeassa kunnossa olevia pikkuteitä. Kivitalojen tyhjät luurangot kasvavat pusikkoa ja jokia ylitetään omasta vinkkelistämme menneisyyden menetelmin.

Mitä mahtaa aamutuimaan lehmäänsä lypsävä mummonkutale tuumata siitä, että meillä maatalous nähdään kannattamattomana ja tulotasoon nähden kohtuuttoman raskaana työnä? Maatalous on muuttunut teollisuudeksi, jonka tarkoituksena ei ole saada maitoa ja lihaa ruokakomeroon vaan rahaa, jolla käydä ostamassa maitoa ja lihaa kaupasta. Pitkin matkaani olen nähnyt satoja ja taas satoja oman lapsuuteni Suomesta muistuttavia pientiloja, joiden tuotanto meni pääosin suoraan omaan käyttöön.

Bussiverkosto on kattava, joka kylällä on kauppa, posti ja baari, talojen pihat ovat mukavasti rempallaan vanhoine autonromuineen ja horsmapusikoineen. Mitä kauemmas valtaväylistä mennään, sitä kauemmas omaan menneisyteemme päästään. Ei liene epäilystäkään siitä, kumpi Eurooppa lopulta voittaa jos nykymeno jatkuu.

Mutta entä jos jotain yllättävää tapahtuu? Jos vaikka euroalue hajoaisi, rajat suljettaisiin uudelleen tai oikeastaan mitä tahansa, ei meno näillä syrjäseuduilla varmaankaan muuttuisi paljoakaan. Lehmät lypsettäisiin, polttopuita pilkottaisiin ja perunaa istutettaisiin entiseen malliin. Internetin kaatumista tuskin huomaisi kukaan.

Minun on helppo filosofoida uusimpine kännyköineni, tietokoneineni, asuntoautoineni ja blogeineni. Olen täysin riippuvainen kaupan hyllyltä löytyvästä ruuasta, bensapumpusta pulputtavasta polttoaineesta ja makaan raatona ojassa ensimmäisten joukossa jos elämäntapaani kannatteleva verkosto luhistuu. Mutta jostain kumman syystä pidän itseäni paremmin menestyvänä kuin näitä kurjia pientilallisia pitkin entistä itäblokkia. Helppo on itseään huijata.

Jatkan tutkimuksia.

Älykästä suunnittelua

Kuten varmasti koko entisessä itäblokissa, kurkistelee mennyt maailma uuden kiiltävän järjestyksen raoista vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin vähän joka paikassa. Ainakin minulle nuo ruostuneet kyltit, lahonneet aidat, vinot talot tai massiiviset teollisuuskompleksit muistuttavat ennen kaikkea hyvistä aikeista. Yhteiskunnasta, jossa kaiken piti tapahtua ihmisen ehdoilla, ei rahan.

Piti tapahtua. Tosielämässä näiden kansantasavaltojen rajoja piti vahtia asein ihmisten pitämiseksi niiden sisäpuolella.

Mutta helvetin hienoa designia nämä työläisparatiisit jättivät jälkeensä. Ei tietoakaan porvariston hillitystä charmista vaan silkkaa mielikuvituksen vapaata lentoa, joskus jopa syöksyä. Neuvostoroinan ihmeellisyyden häikäisevä loiste himmensi kiillon länsimaisten kertakäyttöesineiden muovipinnoissa. Luovuutta ei ohjannut talous vaan unelma siitä, mihin ei lopulta koskaan ylletty.

En halua romantisoida Neuvostoliittoa ja sen valtapiiriä yhtään sen enempää kuin nykyistä rahan yksinvaltaakaan. Mutta jos ei mikään muu idässä toiminut, niin design toimi. Alla mm. ikisuosikkini punavalkoraidallinen savupiippu, joita sosialismi pystytti jokaisen kaupunkinsa maamerkeiksi.

Kuvia itseäni viehättävistä itäesineistä, -taloista, -kulkuneuvoista jne. jaan kanssanne takuuvarmasti vielä monta! Sori.

Kaipaan sinne perkeleesti

Eilen katselin telkkarista dokumenttia Tallinnassa vuonna 1988 järjestetystä Rock Summer -festivaalista. Kahdessa vuosikymmenessä on melkein unohtunut, kuinka käsinkosketeltavaa vapauden kaipuu etelänaapurissa oli. Kuinka jähmettynyt, tunkkainen ja itseensä kohdistuvia uhkia, siis kansalaisia, suorastaan vainoharhaisesti pelkäävä oli se valtakoneisto, joka virolaiset oli otteeseensa puoli vuosisataa aiemmin napannut.

Ehdin nuorena käydä Neuvostoliitossa muutaman kerran, eikä näky 80-luvun puolivälin ja koko virityksen lopullisen romahtamisen välillä ollut kaunis. Leningrad kyllä periaatteessa pursui toinen toistaan ihmeellisempiä taideaarteita ja historiallisia kohteita, vaikkakin kaikki pölyn peitossa tai käytännöllisesti katsoen raunioina. Kaikki ikivanhaa, valtion virallisesti hyväksymää ja pönöttävän puoluehenkilön helvetillisellä paatoksella esittelemää.

Ihmiset olivat unohtaneet.

Ei sillä, että kaikki olisi nykyisessä bisneshuumassa taianomaisesti taas hyvin, mutta ainakin värit, laulu, tanssi ja uuden luominen ovat taas sallittua toimintaa Virossakin. Villu saa vapaasti suomia valtaapitäviä ilman pelkoa tukanleikkuusta tai putkareissusta.

Sitten tajusin, että siinä missä virolaiset lopulta taas muistivat vapauden merkityksen, kyllästyivät vanhaan surkeaan neuvostoihmiseen, Homo Sovieticukseen, ja toimivat sen mukaisesti, me Suomessa alamme sen taas unohtaa. Ja mikä pahinta, myös toimia sen mukaisesti.

Ajatelkaa nyt. Meillä on ihan oikeaa valtaa käyttämässä tyyppejä, joiden mielestä vääränlainen taide on uhka turvallisuudelle. Ihmisiä, jotka haluavat standardoida ja nostaa jalustalle uuden, tai siis kuvitteellisen vanhan, uljaan suomalaisen, Homo Persuksen, savusaunoineen ja juhamietoineen, esitellä museoissa ainoastaan valtion hyväksymää virallista taidetta ja jumalauta KIELTÄÄ kaiken muun. Ja tietysti pistää rajat kiinni, ettei vaan sakeudu vellihousun vetelä veri.

Epäilemättä seuraava askel on rajojen sulkeminen myös sisältä ulospäin, onhan tuo homma jonkun kerran ympäri maailmaa jo kokeiltu ja nähty.

Anteeksi, taas eksyin paasaamisen synkkään metsään vaikka piti vaan sitä sanomani, että kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin juuri sitä mitä edellä kirjoitin.

Terveisiä siis M/S Nordlandialta matkalla Suomenlahden yli Tallinnaan. Jo Helsingin Länsisatamassa onnistuin karauttamaan hidastetöyssyyn sellaisella nopeudella, että auton keittiön astiakaappi aukesi ja oksensi pompun voimasta liki koko sisältönsä pitkin lattiaa. Yhtä lautasta ja juomalasia köyhempänä eteenpäin, vaikeuksista piittaamatta. Sitäpaitsi sirpaleet tuovat onnea.

Tallinnasta ajattelin suunnata kohti Tarttoa, mutta pidätän toki itselläni oikeuden myös päätyä ihan minne huvittaa.  Ruokakaupassa käyn kyllä ja keitän kahvit.

Minä menen, takaisin en ikävöi

Syyskuun toinen päivä avautuu eteeni Helsingissä. Ennen maanantaiaamuna koittavaa lauttamatkaa yli Suomenlahden vietän vielä muutaman päivän oman armaan parhaassa seurassa täällä kotimaan kamaralla. Paluu Rääkkylään siintää jossain kaukaisuudessa, melkein mielikuvituksenkin tavoittamattomissa.

Tunne on epätodellinen. Minne olen matkalla ja ennen kaikkea miksi?

Matkoillehan lähdetään niin, että kuukausia tai vuosia aiemmin valitaan matkakohde. Sen jälkeen tutustutaan etukäteen kohteen nähtävyyksiin, shoppailumestoihin ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksiin. Perillä käydään kiertämässä jo netistä tai kirjoista nähdyt kohteet ja otetaan itsestä valokuva pönöttämässä siinä edessä. Ostoskeskuksesta käydään ostamassa se maailman jokaisessa turistikohteessa myytävä matkamuisto ja vapaa-aikaa (sic) vietetään kaikkien muiden kanssa hyvässä järjestyksessä hiekkarannalla, hiihtokeskuksessa, kylpylässä tai missä milloinkin.

Hyvässä järjestyksessä. Kaikkien muiden kanssa. Aikatauluun merkittynä aikana. Onko itsensä pettämistä kuvitella, että minäpä olenkin yksilöllinen ja matkustan omilla ehdoillani?

Tähän mennessä olen saanut kuulla kysymyksiä mm. siitä, kuinka uskallan lähteä moiselle retkelle kun kuitenkin ne ulkomaalaiset ryöstävät rahat, varastavat auton ja kolkkaavat hengiltä. Ja millä ihmeellä aion oikein elää? Matkailuun tarvitaan rahaa. Rahaa, jumalauta!

Rahaa ei juuri ole, joten sitä eivät ulkomaalaisetkaan saa paljon minulta vietyä. Auton voivat varastaa, mutta mikäpä on estänyt suomalaisiakaan tekemästä samaa temppua? Suomalainen rehellisyyskö? Hengenkin voi menettää, mutta niin käy lopulta jokaiselle. Kuoleeko Suomessa vai ulkomailla, ei liene enää siinä vaiheessa niin merkityksellinen yksityiskohta.

Tämänhetkinen lähitulevaisuuden matkasuunnitelmani sisältää tasan yhden kohteen: Viron Kavastussa sijaitseva Emajoen lossi, josta Hannu Karpo raportoi aikanaan ikimuistoisesti. Lossivahdit saapuivat tunnollisesti töihin joka päivä vaikka itse lossi oli varastettu jo aikapäiviä sitten. Männäviikolla Karpon parhaissa palattiin Emajoelle ja kuinka ollakaan, nykyään paikalla on uudenkarhea käsikäyttöinen lossi. Pakkohan sillä on nimikkojoki käydä ylittämässä. Tai sitten ei.

Kuvia matkalta

Hurskaisen tähtipäiväkirjat, a set on Flickr.

Matkan kuvasatoa voi seurata Flickr-sivullani. Osa näistä löytyy myös blogin juttujen kuvituksena, mutta tänne päätyvät kaikki.