Eilen katselin telkkarista dokumenttia Tallinnassa vuonna 1988 järjestetystä Rock Summer -festivaalista. Kahdessa vuosikymmenessä on melkein unohtunut, kuinka käsinkosketeltavaa vapauden kaipuu etelänaapurissa oli. Kuinka jähmettynyt, tunkkainen ja itseensä kohdistuvia uhkia, siis kansalaisia, suorastaan vainoharhaisesti pelkäävä oli se valtakoneisto, joka virolaiset oli otteeseensa puoli vuosisataa aiemmin napannut.
Ehdin nuorena käydä Neuvostoliitossa muutaman kerran, eikä näky 80-luvun puolivälin ja koko virityksen lopullisen romahtamisen välillä ollut kaunis. Leningrad kyllä periaatteessa pursui toinen toistaan ihmeellisempiä taideaarteita ja historiallisia kohteita, vaikkakin kaikki pölyn peitossa tai käytännöllisesti katsoen raunioina. Kaikki ikivanhaa, valtion virallisesti hyväksymää ja pönöttävän puoluehenkilön helvetillisellä paatoksella esittelemää.
Ihmiset olivat unohtaneet.
Ei sillä, että kaikki olisi nykyisessä bisneshuumassa taianomaisesti taas hyvin, mutta ainakin värit, laulu, tanssi ja uuden luominen ovat taas sallittua toimintaa Virossakin. Villu saa vapaasti suomia valtaapitäviä ilman pelkoa tukanleikkuusta tai putkareissusta.
Sitten tajusin, että siinä missä virolaiset lopulta taas muistivat vapauden merkityksen, kyllästyivät vanhaan surkeaan neuvostoihmiseen, Homo Sovieticukseen, ja toimivat sen mukaisesti, me Suomessa alamme sen taas unohtaa. Ja mikä pahinta, myös toimia sen mukaisesti.
Ajatelkaa nyt. Meillä on ihan oikeaa valtaa käyttämässä tyyppejä, joiden mielestä vääränlainen taide on uhka turvallisuudelle. Ihmisiä, jotka haluavat standardoida ja nostaa jalustalle uuden, tai siis kuvitteellisen vanhan, uljaan suomalaisen, Homo Persuksen, savusaunoineen ja juhamietoineen, esitellä museoissa ainoastaan valtion hyväksymää virallista taidetta ja jumalauta KIELTÄÄ kaiken muun. Ja tietysti pistää rajat kiinni, ettei vaan sakeudu vellihousun vetelä veri.
Epäilemättä seuraava askel on rajojen sulkeminen myös sisältä ulospäin, onhan tuo homma jonkun kerran ympäri maailmaa jo kokeiltu ja nähty.
Anteeksi, taas eksyin paasaamisen synkkään metsään vaikka piti vaan sitä sanomani, että kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin juuri sitä mitä edellä kirjoitin.
Terveisiä siis M/S Nordlandialta matkalla Suomenlahden yli Tallinnaan. Jo Helsingin Länsisatamassa onnistuin karauttamaan hidastetöyssyyn sellaisella nopeudella, että auton keittiön astiakaappi aukesi ja oksensi pompun voimasta liki koko sisältönsä pitkin lattiaa. Yhtä lautasta ja juomalasia köyhempänä eteenpäin, vaikeuksista piittaamatta. Sitäpaitsi sirpaleet tuovat onnea.
Tallinnasta ajattelin suunnata kohti Tarttoa, mutta pidätän toki itselläni oikeuden myös päätyä ihan minne huvittaa. Ruokakaupassa käyn kyllä ja keitän kahvit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.