Old is not dead!

Ajettuani läpi Viron, Latvian, Liettuan, Puolan ja ihan kohta myös Saksan, on erityisesti yksi seikka kiinnittänyt huomioni: rakennuskanta kaikkialla on ikivanhaa. Jokapäiväisessä asuin- tai liikekäytössä on satoja vuosia vanhoja taloja. Majailen tällä hetkellä Donauwörthissä Tonavan ja Wörnitz-joen risteyksessä ja tämäkin kaupunki on kuin suoraan vanhasta maalauksesta.

Kuinkahan kaikki nämä vanhat talot ovat säästyneet tuholta siinä ratkaisevassa vaiheessa kun ne ovat menneet pois muodista, eli n. 40–80 vuoden iässä? Meillä Suomessa talojen keskimääräinen käyttöikä pyörii kai jossain 30–50 vuodessa. Ihan hatusta vedetty luku, mutta eipä tuota vanhempia taloja paljon tule vastaan.

Itse täytän vasta 40, mutta lapsuuteni Joensuuta ei samaksi kaupungiksi tänään enää tunnistaisi. Koko kaupunki on jyrätty sileäksi ja rakennettu uudelleen tässä verrattain lyhyessä ajassa. Viimeisiäkin keskustan puutaloja lahotetaan pystyyn uusien sementtikuutioiden tieltä ja eri kaupunginosien omakotitaloalueet muuttuvat vanhaa tunnelmaa henkivistä puukylistä uusien valmistalopakettien esittelyalueiksi.

Ensin ajattelin, että pohjoinen ilmastomme kertakaikkiaan vaatii rakentamaan kaiken uusiksi verrattain usein, mutta sitten muistin Ruotsin ja Norjan vanhoine rakennuksineen ja kokonaisine kaupunkeineen ja kylineen. Venäjällä tietenkin kaikki on vanhaa kun ei ole ollut varaa rakentaa uutta, mutta sielläkin vanhaa korjataan kovaa vauhtia purkamisen sijasta. Baltian maat, Puola ja Tanska ovat täynnä satoja vuosia sitkeästi pystyssä sinnitelleitä taloja ja Saksa on yksi iso ulkomuseo.

Entisen itäblokin alueella kunnostetaan kommunismin kourissa aivan atomeiksi murentuneitakin vanhoja rakennuksia uuteen loistoon samaan aikaan kun Joensuussa Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö (sic) väijyy silmät kiiluen vasta ensimmäistä vuosisataansa keskustassa seisovaa Jokelan rakennusta. Talon korjaaminen ei säätiön väelle näytä olevan minkäänlainen vaihtoehto.

Jokelan naapurikorttelista purettiin kesällä sanomalehti Karjalaisen vanha pääkonttori. Talo alkoi juuri päästä yli epämuodikkaan vaiheen ja näyttää arvokkaasti vanhenevalta kun se räjäytettiin uuden ja muodikkaamman tieltä. Siinä meni taas yksi neljänneskorttelin kokoinen palanen kaupunkikuvaa eikä takaisin tule. Tilalle nousevan uudisrakennuksen voin kyllä kuvitella mutta en halua.

Eurooppaa on moukaroinut pelkästään viime vuosisadalla kaksi maailmansotaa, joiden lisäksi itäosaa vielä puoli vuosisataa hallinnnut kommunismin rautainen koura, jonka puristus murensi korvaamattomia rakennusaarteita "edistyksen" tieltä. 1900-luvun pari viimeistä vuosikymmentä samaa otetta tavoitteli hillitön talousjuhla, jolle kaikki vanha on pelkkä materiaalisen rikastumisen hidaste.

Siitä huolimatta näen täällä kaikkialla ympärilläni vuosikymmeniä ja -satoja kerrostuneina päällekkäin, vierekkäin ja sisäkkäin. Vaikka paljon vanhaa on varmasti täälläkin hukattu, näyttää suuri osa siitä olevan tallessa. Kuinka tämä on mahdollista?

Suomi kulkee toista tietä. Vanhan korjaaminen on liian kallista, liian vaikeaa ja liian sitä sun tätä. Omalla tavallaan se tietysti luo maahamme uniikin rakennuskannan, jossa kaikki on ollut vielä hetki sitten uutta ja kiiltävää. Käytännössä suurin osa rakennuksistamme on täsmälleen siinä epämuodikkaassa vaiheessa, jolloin ne näyttävät kaikkien mielestä karmeilta. "70-luvulla rakennettu" on kai pahinta mitä rakennuksesta voi tänä päivänä sanoa. 80-lukuinen on esteettisesti punan poskille nostava ja 90-lukuinen alkaa vaatia jo peruskorjausta. Uudempia on vähän ja vanhempia vielä vähemmän.

Jatkan tutkimuksia.

Varsova

Kallmünz