Viro–Latvia–Liettua–Puola–Saksa

Matka jatkuu. Tätä kirjoitan jo Dresdenissä, Saksassa. Viime päivät olen viettänyt lähinnä auton ratissa, sinkoillen välillä ihan fiiliksen mukaan sivuun pääteiltä ja nukkunut yöt parkkipaikoilla.

Tartosta ajoin 24 km Kavastun kylän läpi virtaavalle Emajoelle, jonka ylittävä lossi löytyi sieltä mistä pitikin, mutta oli kahlittu kettingeillä rantaan kiinni niin tiukasti, että matkanteko sen kyydissä piti unohtaa. Rannalla oleva muistokyltti ei tiennyt Karpon kertomasta varkaudesta mitään vaan väitti, että eräänä yönä vuonna 1983 kiinnityskettingit pettivät ja lossi karkasi alavirtaan. Ajopyörä (?,  opaskyltissä "drive wheel") upposi jokeen ja sen pituinen se.

1999 ajopyrä ongittiin joenpohjasta ja paikallisen yrittäjän Tiit Veeberin avulla tilalle asennettiin nykyinen lautta. Kyltti kertoi sen myös olevan laatuaan Viron viimeinen yhä toiminnassa oleva lossi. Sikäli mikäli yhtään ymmärsin rannalla seisovalle ilmoitustaululle ripustettuja aikatauluja, olisi nytkin pitänyt päästä virran yli että heilahtaa, mutta hiljaistapa oli.

Kavastun lossi

Emajoelta suuntasin Ijon Tichyn keulan kohti Latviaa, Liettuaa ja Puolaa, joiden kautta ajattelin ajella kohti Saksaa. Keskiviikkoiltapäivään saakka sää näyttikin mukavan aurinkoiselta vapaata ajelehtimista ajatellen, kunnes taivas aukeni ja vettä alkoi tulla sen täydeltä. Sateen myötä ei paljon huvittanut ulkoilla, joten annoin tien viedä. Tie vei läpi Latvian ja lopulta aina eteläiseen Liettuaan lähelle Puolan rajaa saakka. Koko päivän ajettuani pysäköin auton huoltoaseman pihaan, kokkasin iltapalan ja painuin unille.

Torstaiaamuna sain ylittää rajan Puolan puolelle jälleen auringonpaisteessa, mutta jo aamupäivällä vesisade jatkui. Kökötin siis sateensuojassa ratin takana jalka kaasupolkimella ja paikallista liikennettä jännittäen sompailin edelleen kohti Varsovaa ja sen lounaispuolella alkavaa A2-moottoritietä.

Puolan liikennekulttuuri on vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus. Tiet ovat kaksikaistaisia, kapeita ja vittu TÄYNNÄ kaikenlaisia autoja pikkuruisista Polski Fiateista jättimäisiin rekkayhdistelmiin. Käytännössä siis vilkkaimmat tiet ovat yhtä jonoa. Joku on noitunut sikäläiset tiet niin, että siellä ajavat kuvittelevat satoja kilometrejä pitkässä jonossa ajamisen nopeutuvan huomattavasti päättömällä ohittelulla.

Meinasin ajaa ojaan kun takaani karautti yllättäen ja pyytämättä keltainen BMW minun ja edelläni ajavan rekan väliin. Bemarikuskin onnistui viime tingassa väistää vastaan tullutta Scaniaa ja heittelehtivällä paniikkijarrutuksella änkeytyä parin auton mittaiseen rakoon edessäni. Tästä alkoi viihdyttävä ja etenkin jännittävä näytelmä. Sain seurata noin vartttitunnin ajan kun bemari uhmasi kuolemaa tehden neljätoista toinen toistaan järjettömämpää ohitusta. Tiehen maalatuilla viivoilla, liikennemerkeillä, mutkilla, mäillä tai millään ei ollut mitään väliä. Ohi oli päästävä jokaisesta heti. Ja molempiin suuntiin autojono oli käytännössä katkeamaton kymi.

Neljäätoista ohitusta ja epäilemättä useaa liki sydänkohtausta, lukkojarrutusta ja niistä johtuvaa jonon jatkuvaa aaltoliikettä myöhemmin kaveri päätti pitää tauon ja kääntyi huoltoaseman pihaan. Noin viisitoista sekuntia myöhemmin seurasin itse perässä samat mielessä. Nuo viisitoista sekuntia olivat siis palkka mielipuolisesta ajotyylistä, jonka oli oltava kuomalle itselleenkin aivan yhtä järkyttävää kuin meille muillekin. Mitähän jätkä mietti huoltoasemalla? Että "tulinpa hyvin tuonkin pätkän, pääsin ohi vaikka kuinka monesta hitaammasta".

Eikä tuo bemarikuski suinkaan ainoa tollo ajamani tien päällä ollut, erottuipahan vaan hyvin joukosta autonsa huomionkeltaisen värin ansiosta. Sinänsä Puolan tiestö on kehittynyt valtavasti niiden vuosien aikana kun itse olen matkaa niitä pitkin tehnyt. Asfaltti matkalla Liettuan rajalta aina Saksaan saakka on muutamaa vielä remontoimatonta pätkää lukuunottamatta upouutta, kaistamaalaukset tuoreita jne. Tiet olisivat todellinen ilo ajella läpi kauniiden maisemien jos liikennettä olisi korkeintaan kahdeskymmenesosa nykyisestä.

Varsovan takaa alkavan valmiin moottoritien loppuessa n. 100 km ennen Saksaa ajattelin poistua valtaväylältä ja ajella rajan yli pienempiä teitä pitkin. Ajelin läpi pikkukylien ja -kaupunkien ihmetellen, että mistähän sinne Saksaan nyt oikein pääsee. Navigaattoria en viitsinyt päälle laittaa kun ei kerran kiirettä mihinkään ole. Lopulta vastaan tuli kyltti, jossa lukevan paikannimen perässä oli valkoinen soikio, jonka keskellä kirjain D. Sinne siis.

Tie oli todella pieni ja kuoppainen. Räkäinen sosialistiasfaltti oli peitetty uudella kapitalistisella, mutta vain osittain. Tien toiseen laitaan jäi kaistale vanhaa ja kuoppaista kinttupolkua. Niinpä aina jonkun vastaantullessa oli väistettävä uudelta pinnoitteelta sivuun niin, että pelkääjänpuolen pyörät könysivät vaihtelevankokoisissa montuissa ja lätäköissä. Olin jo varma, että joku oli kääntänyt näkemäni opasteen tälle tielle pelkkää huumorimieheyttään, kunnes vastaan tuli jälleen sama kyltti D-kirjaimineen mutta vähemmillä kilometreillä. Oikealla tiellä siis oltiin.

Kylänraitti läntisessä Puolassa

Seuraavassa risteyksessä kyltti ilmoitti, että edessä on laivamatka yli Odra-joen. Painorajoitus 6 tonnia, aikataulut jokaiselle viikonpäivälle ja kuva laivasta. Siis ihan oikeasta laivasta savupiippuineen. Harkitsin nöyrtymistä ja kääntymistä takaisin tulosuuntaan, mutta koska laivalle oli opasteen mukaan vain 6 km, ajattelin kuitenkin käydä katsomassa. Ja jumalauta, tie todellakin päättyi joenrannan lauttalaituriin. Itse lautta oli vain hieman pari päivää aiemmin ihailemaani Kavastun lossia suurempi, no, lautta. Mutta Emajoen hiljaisuuden sijasta Odralla oli päällä täysi rähinä. Epäuskoisena katselin vastarannalta juuri irtautunutta lauttaa pari henkilöautoa kyydissään. Arvinsalmen jykevään teräslossiin tottuneelle tämä olisi seikkailu!

Ja olihan se. Lisäkseni lautalle ajoi kaksi muutakin autoa, joista jälkimmäistä lossi palasi jopa hakemaan jo rannasta irtauduttuaan. Lossin kahden hengen miehistö sääteli vaijereiden kireyttä käsipelillä, eikä moottoria tarvittu kuin aivan matkan alussa ja lopussa. Suurin osa taipaleesta liikuttiin virran liikettä ovelasti hyväksikäyttäen.

Odra-joen lossi

Merimies on eri mies

Lautalta poistuttuani asetin navigaattoriin määränpääksi Saksan ja n. kymmenen kilometrin päässä syrjäinen sivutie vaihtuikin sileäksi Saksaan johtavaksi valtaväyläksi. Rajalla odotti valtava tullikompleksi eri sektoreineen ja kymmenine rakennuksineen. Asemaa oltiin jo purkamassa, eikä sen kohdalla tarvinnut juuri edes hidastaa. Tullimiehiä, tai ketään muutakaan, en koko entisellä raja-asemalla nähnyt. Hujuit vaan läpi koko paskan. Arvostan. Saksan sileitä teitä pitkin matka alkoi taittua toden teolla ja yöksi kurvasin navigaattorin neuvomaan Freienpark Dresdeniin. Auto parkkiin, peseytyminen leirintäalueen tuliterässä yksityisessä suihkutilassa, iltapala ja unta palloon.

Matkalla Baltian ja Puolan halki ehdin miettiä yhtä sun toista Euroopan tilasta. Via Balticaa ja Puolan valtaväyliä ajellessa  ei enää näy se toinen Eurooppa, joka odottaa kulkijaa heti kun niiltä poistuu. Siellä lehmät lypsetään laitumella käsipelillä ja ajellaan yhä hevos- tai härkäpelillä pitkin karmeassa kunnossa olevia pikkuteitä. Kivitalojen tyhjät luurangot kasvavat pusikkoa ja jokia ylitetään omasta vinkkelistämme menneisyyden menetelmin.

Mitä mahtaa aamutuimaan lehmäänsä lypsävä mummonkutale tuumata siitä, että meillä maatalous nähdään kannattamattomana ja tulotasoon nähden kohtuuttoman raskaana työnä? Maatalous on muuttunut teollisuudeksi, jonka tarkoituksena ei ole saada maitoa ja lihaa ruokakomeroon vaan rahaa, jolla käydä ostamassa maitoa ja lihaa kaupasta. Pitkin matkaani olen nähnyt satoja ja taas satoja oman lapsuuteni Suomesta muistuttavia pientiloja, joiden tuotanto meni pääosin suoraan omaan käyttöön.

Bussiverkosto on kattava, joka kylällä on kauppa, posti ja baari, talojen pihat ovat mukavasti rempallaan vanhoine autonromuineen ja horsmapusikoineen. Mitä kauemmas valtaväylistä mennään, sitä kauemmas omaan menneisyteemme päästään. Ei liene epäilystäkään siitä, kumpi Eurooppa lopulta voittaa jos nykymeno jatkuu.

Mutta entä jos jotain yllättävää tapahtuu? Jos vaikka euroalue hajoaisi, rajat suljettaisiin uudelleen tai oikeastaan mitä tahansa, ei meno näillä syrjäseuduilla varmaankaan muuttuisi paljoakaan. Lehmät lypsettäisiin, polttopuita pilkottaisiin ja perunaa istutettaisiin entiseen malliin. Internetin kaatumista tuskin huomaisi kukaan.

Minun on helppo filosofoida uusimpine kännyköineni, tietokoneineni, asuntoautoineni ja blogeineni. Olen täysin riippuvainen kaupan hyllyltä löytyvästä ruuasta, bensapumpusta pulputtavasta polttoaineesta ja makaan raatona ojassa ensimmäisten joukossa jos elämäntapaani kannatteleva verkosto luhistuu. Mutta jostain kumman syystä pidän itseäni paremmin menestyvänä kuin näitä kurjia pientilallisia pitkin entistä itäblokkia. Helppo on itseään huijata.

Jatkan tutkimuksia.

Älykästä suunnittelua

Kuten varmasti koko entisessä itäblokissa, kurkistelee mennyt maailma uuden kiiltävän järjestyksen raoista vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin vähän joka paikassa. Ainakin minulle nuo ruostuneet kyltit, lahonneet aidat, vinot talot tai massiiviset teollisuuskompleksit muistuttavat ennen kaikkea hyvistä aikeista. Yhteiskunnasta, jossa kaiken piti tapahtua ihmisen ehdoilla, ei rahan.

Piti tapahtua. Tosielämässä näiden kansantasavaltojen rajoja piti vahtia asein ihmisten pitämiseksi niiden sisäpuolella.

Mutta helvetin hienoa designia nämä työläisparatiisit jättivät jälkeensä. Ei tietoakaan porvariston hillitystä charmista vaan silkkaa mielikuvituksen vapaata lentoa, joskus jopa syöksyä. Neuvostoroinan ihmeellisyyden häikäisevä loiste himmensi kiillon länsimaisten kertakäyttöesineiden muovipinnoissa. Luovuutta ei ohjannut talous vaan unelma siitä, mihin ei lopulta koskaan ylletty.

En halua romantisoida Neuvostoliittoa ja sen valtapiiriä yhtään sen enempää kuin nykyistä rahan yksinvaltaakaan. Mutta jos ei mikään muu idässä toiminut, niin design toimi. Alla mm. ikisuosikkini punavalkoraidallinen savupiippu, joita sosialismi pystytti jokaisen kaupunkinsa maamerkeiksi.

Kuvia itseäni viehättävistä itäesineistä, -taloista, -kulkuneuvoista jne. jaan kanssanne takuuvarmasti vielä monta! Sori.

Kaipaan sinne perkeleesti

Eilen katselin telkkarista dokumenttia Tallinnassa vuonna 1988 järjestetystä Rock Summer -festivaalista. Kahdessa vuosikymmenessä on melkein unohtunut, kuinka käsinkosketeltavaa vapauden kaipuu etelänaapurissa oli. Kuinka jähmettynyt, tunkkainen ja itseensä kohdistuvia uhkia, siis kansalaisia, suorastaan vainoharhaisesti pelkäävä oli se valtakoneisto, joka virolaiset oli otteeseensa puoli vuosisataa aiemmin napannut.

Ehdin nuorena käydä Neuvostoliitossa muutaman kerran, eikä näky 80-luvun puolivälin ja koko virityksen lopullisen romahtamisen välillä ollut kaunis. Leningrad kyllä periaatteessa pursui toinen toistaan ihmeellisempiä taideaarteita ja historiallisia kohteita, vaikkakin kaikki pölyn peitossa tai käytännöllisesti katsoen raunioina. Kaikki ikivanhaa, valtion virallisesti hyväksymää ja pönöttävän puoluehenkilön helvetillisellä paatoksella esittelemää.

Ihmiset olivat unohtaneet.

Ei sillä, että kaikki olisi nykyisessä bisneshuumassa taianomaisesti taas hyvin, mutta ainakin värit, laulu, tanssi ja uuden luominen ovat taas sallittua toimintaa Virossakin. Villu saa vapaasti suomia valtaapitäviä ilman pelkoa tukanleikkuusta tai putkareissusta.

Sitten tajusin, että siinä missä virolaiset lopulta taas muistivat vapauden merkityksen, kyllästyivät vanhaan surkeaan neuvostoihmiseen, Homo Sovieticukseen, ja toimivat sen mukaisesti, me Suomessa alamme sen taas unohtaa. Ja mikä pahinta, myös toimia sen mukaisesti.

Ajatelkaa nyt. Meillä on ihan oikeaa valtaa käyttämässä tyyppejä, joiden mielestä vääränlainen taide on uhka turvallisuudelle. Ihmisiä, jotka haluavat standardoida ja nostaa jalustalle uuden, tai siis kuvitteellisen vanhan, uljaan suomalaisen, Homo Persuksen, savusaunoineen ja juhamietoineen, esitellä museoissa ainoastaan valtion hyväksymää virallista taidetta ja jumalauta KIELTÄÄ kaiken muun. Ja tietysti pistää rajat kiinni, ettei vaan sakeudu vellihousun vetelä veri.

Epäilemättä seuraava askel on rajojen sulkeminen myös sisältä ulospäin, onhan tuo homma jonkun kerran ympäri maailmaa jo kokeiltu ja nähty.

Anteeksi, taas eksyin paasaamisen synkkään metsään vaikka piti vaan sitä sanomani, että kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin juuri sitä mitä edellä kirjoitin.

Terveisiä siis M/S Nordlandialta matkalla Suomenlahden yli Tallinnaan. Jo Helsingin Länsisatamassa onnistuin karauttamaan hidastetöyssyyn sellaisella nopeudella, että auton keittiön astiakaappi aukesi ja oksensi pompun voimasta liki koko sisältönsä pitkin lattiaa. Yhtä lautasta ja juomalasia köyhempänä eteenpäin, vaikeuksista piittaamatta. Sitäpaitsi sirpaleet tuovat onnea.

Tallinnasta ajattelin suunnata kohti Tarttoa, mutta pidätän toki itselläni oikeuden myös päätyä ihan minne huvittaa.  Ruokakaupassa käyn kyllä ja keitän kahvit.

Minä menen, takaisin en ikävöi

Syyskuun toinen päivä avautuu eteeni Helsingissä. Ennen maanantaiaamuna koittavaa lauttamatkaa yli Suomenlahden vietän vielä muutaman päivän oman armaan parhaassa seurassa täällä kotimaan kamaralla. Paluu Rääkkylään siintää jossain kaukaisuudessa, melkein mielikuvituksenkin tavoittamattomissa.

Tunne on epätodellinen. Minne olen matkalla ja ennen kaikkea miksi?

Matkoillehan lähdetään niin, että kuukausia tai vuosia aiemmin valitaan matkakohde. Sen jälkeen tutustutaan etukäteen kohteen nähtävyyksiin, shoppailumestoihin ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksiin. Perillä käydään kiertämässä jo netistä tai kirjoista nähdyt kohteet ja otetaan itsestä valokuva pönöttämässä siinä edessä. Ostoskeskuksesta käydään ostamassa se maailman jokaisessa turistikohteessa myytävä matkamuisto ja vapaa-aikaa (sic) vietetään kaikkien muiden kanssa hyvässä järjestyksessä hiekkarannalla, hiihtokeskuksessa, kylpylässä tai missä milloinkin.

Hyvässä järjestyksessä. Kaikkien muiden kanssa. Aikatauluun merkittynä aikana. Onko itsensä pettämistä kuvitella, että minäpä olenkin yksilöllinen ja matkustan omilla ehdoillani?

Tähän mennessä olen saanut kuulla kysymyksiä mm. siitä, kuinka uskallan lähteä moiselle retkelle kun kuitenkin ne ulkomaalaiset ryöstävät rahat, varastavat auton ja kolkkaavat hengiltä. Ja millä ihmeellä aion oikein elää? Matkailuun tarvitaan rahaa. Rahaa, jumalauta!

Rahaa ei juuri ole, joten sitä eivät ulkomaalaisetkaan saa paljon minulta vietyä. Auton voivat varastaa, mutta mikäpä on estänyt suomalaisiakaan tekemästä samaa temppua? Suomalainen rehellisyyskö? Hengenkin voi menettää, mutta niin käy lopulta jokaiselle. Kuoleeko Suomessa vai ulkomailla, ei liene enää siinä vaiheessa niin merkityksellinen yksityiskohta.

Tämänhetkinen lähitulevaisuuden matkasuunnitelmani sisältää tasan yhden kohteen: Viron Kavastussa sijaitseva Emajoen lossi, josta Hannu Karpo raportoi aikanaan ikimuistoisesti. Lossivahdit saapuivat tunnollisesti töihin joka päivä vaikka itse lossi oli varastettu jo aikapäiviä sitten. Männäviikolla Karpon parhaissa palattiin Emajoelle ja kuinka ollakaan, nykyään paikalla on uudenkarhea käsikäyttöinen lossi. Pakkohan sillä on nimikkojoki käydä ylittämässä. Tai sitten ei.

Kuvia matkalta

Hurskaisen tähtipäiväkirjat, a set on Flickr.

Matkan kuvasatoa voi seurata Flickr-sivullani. Osa näistä löytyy myös blogin juttujen kuvituksena, mutta tänne päätyvät kaikki.

Tavaroiden taikamaailma

Tämän päivän vietin inventoiden muutosta toiseen mukana kulkeneita rojulaatikoita. Laatikot ovat lojuneet täällä Rääkkylässä asumani ajan, yli kuusi vuotta, autotallissa, liiterissä ja aitassa. Useimpia niistä en ole avannut tänä aikana kertaakaan.

Lootia purkaessa vastaan tuli vaikka mitä. Käytännön Maamiehen taittoja zip-levyillä, eri omien ja vieraiden yhtyeiden cd- ja vinyylilevyjä, Eläkeläisten keikkaäänitteitä DAT-nauhoilla ja minidiskeillä, vanhoja tietokoneita, levyasemia, loputtomasti erilaisia johtoja, virtalähteitä, käyttöohjekirjoja, lehtiä, 80- ja 90-luvuilta tuttuja tietokoneohjelmia ja -pelejä 1,4 Mt:n levykkeillä sekä cd-levyillä, koriste-esineitä, kirjoja, astioita, työkaluja ja ihan vaikka mitä täysin tarpeetonta.

Kovetin sydämeni ja roudasin suurimman osan kamasta sen kummemmin tutkimatta roskiin tai kierrätykseen, säästäen kuudesta laatikollisesta yhteensä vain yhden. Pahaa teki moneen otteeseen. Ihme tunneside tavaraan, jota en selvästikään tarvitse tai halua edes säilyttää näkyvilläni.

Ja nyt kun makailen jo sohvalla telkkari auki, mietin sitä yhtä säästettyä laatikollista. Joukkoon toki mahtuu kaikkea ihan todellisuudessakin säästämisen arvoista, kuten vaikkapa ne humppakeikkatallenteet, mutta valtaosa armon saaneesta tavarasta on silti samaa tarpeetonta skeidaa kuin se poisheittämänikin. Mitä tuo tavara oikein merkitsee ja miksi?

Ilmeisen muistoarvon lisäksi ei aavistustakaan. Mutta nyt sitä on hallussani huomattavasti vähemmän kuin ennen ja se tuntuu hyvältä.

Lähtö lähellä

Nimeni on Erno Janne Kristian Hurskainen, mutta jo noin 30 vuoden ajan minua on kutsuttu nimellä Ema. Olen 39-vuotias, ammatiltani tyhjäntoimittaja ja luonteeltani nautinnonhaluinen laiskuri. Harrastan mm. soittamista ja joensuulaisen Jokipojat -jääkiekkojoukkueen diggailua.

Kuten jotkut ystävistäni ja tuttavistani jo tietävätkin, olen lähdössä matkalle. Hankin hiljattain parikymmentä vuotta vanhan asuntoauton, jonka olen kuluneen kesän aikana muuttanut kodikseni. Tätä kirjoittaessani minulla on vielä yhdeksän yötä aikaa nukkua taloni makuuhuoneen puurunkoisessa sängyssä. Ne nukuttuani kotini sijaitsee neljän pyörän päälle nostetussa, 5,4 m pitkässä ja 2,5 m leveässä, dieselöljyn ja ilman seosta seosta kiivaasti räjäytellen jopa yli sadan kilometrin tuntinopeuden saavuttavassa kopperossa.

Matkani toivon kestävän ainakin vuoden. Siksi ajaksi olen vuokrannut taloni eteenpäin, joten ainakaan juuri tähän kotiin en voi ennen tuota määräaikaa palata. Määränpään olen yrittänyt pitää tuntemattomana myös itselleni, vaikka tietysti jotain olen mielessäni jo hahmotellutkin. Lähinnä pyrin kuitenkin ajamaan menosuuntaan päin, mikä se sitten onkin.

Nykyinen elämäntapamme on kaiken järjen mukaan tulossa tiensä päähän. Mikään ei voi kasvaa loputtomiin. Niinpä haluan käydä katsomassa omin silmin kaikkea sitä, mikä Euroopassa on kaunista, sekä sitä, kuinka ihmiset eri puolilla maanosaa elämäänsä elävät. Yhä useampi eurooppalainen tuntuu tahtovan käpertyä omaan pieneen todellisuuteensa ja teeskennellä, ettei muuta ole olemassakaan. Tai jos jossain onkin, ei halua sitä nähdä muualta kuin ehkä televisiosta.

Mikäli olen mitään lukemastani historiasta ja tämän päivän tilanteesta ymmärtänyt, todistamme taas sen saman hulluuden nousua, joka syöksi koko planeetan mörön perseeseen vuosikausiksi viime vuosisadan puolivälissä. "Ihmiskunnan kollektiivinen itsemurhayritys I & II", kuten suosikkikirjailijani Kurt Vonnegut maailmansotia nimitti. Ei kahta ilman kolmatta?

Näin voisi ajatella synkkyyteen taipuvainen, mutta onneksi itse olen iloinen ja huoleton veikko, jota ei tulevaisuus huoleta tippaakaan. Pahikset saavat synkistellä ja äkäillä puolestani rauhassa, sillä tiedän maailman olevan täynnä kauniita, lumoavia ja suorastaan mykistäviä ihmeitä. Vaikka matkani rajoittuukin Eurooppaan, toivon ja uskon löytäväni paljon hienoja ja outojakin asioita, joita en koskaan kotona tai valmismatkoilla tulisi kohtaamaan.